Huominen – triplanegan jälkeen
Seuraan röngtenlääkärin ilmettä, kun hän tekee minulle rintojen ultraäänitutkimusta. Olen juuri käynyt mammografiassa ja makaan nyt hoitopöydällä jännittyneenä. Seuraavaksi otetaan paksuneulanäyte. Se sattuu puudutuksesta huolimatta. On ensimmäinen lomapäiväni ja minulle sanotaan, että viikkoon ei saa saunoa ja että minuun otetaan yhteyttä tutkimusten valmistuttua.
Röngtenlääkäri kysyy lähtiessäni, että onko minulla suunnitelmia lähiaikoina. Onhan minulla – mökkielämää kotiseudulla ja Rooman matkakin maksettuna. Vastattuani lääkäri katsoo minuun ja sanoo, että valitettavasti pitää varautua nyt muuhun.
Autoon päästyäni tulee itku. Sydämessä asti tuntuu ahdistus ja tunne siitä, että alkaa tapahtua jotain sellaista, mihin en voi vaikuttaa ja mihin joudun tahtomattani. Huomisesta tuleekin erilainen.
Tulevina päivinä saan monta soittoa ja kirjettä, lähetteitä ja päivämääriä. Minulla on diagnostisoitu rintasyöpä, jonka takia huomiseni on ohjelmoitava uudelleen. Se oli pelottavaa ja ahdistavaa. Se tuntui matkalta tuntemattomaan.
Tästä on aikaa 11 vuotta, mutta tunnemuistissa se on säilynyt kirkkaana mielessäni. Kun sain diagnoosini, aika pysähtyi. Syöpä-sana oli niin paljon kauhun tunteita herättävä. Oli raskasta kertoa läheisille syöpään sairastumisesta. En tiedä, kuka ketäkin aina kannatteli. Välillä läheiseni, välillä minä.
Jo kesän lopussa aloitettiin hoidot. Koska olin sairastunut harvinaiseen ja nopeasti etenevään tulehdukselliseen rintasyöpään, sain ensin sytostaatit. Olin siihen asti ollut ns.perusterve ja minulla ei ollut mitään lääkkeitä. Nyt oli 16 eri lääkevalmistetta. Tarvittaessa sitä, tarvittaessa tätä. Luukipuun erilaisia kipulääkkeitä sekä ennen ja jälkeen hoitoja isot määrät kortisonia ja pahoinvointilääkkeitä.
Kummityttöni opiskelut alkavat Jyväskylässä. Hän on tullut Tampereelle Ikeaan ostoksille ja haluaa minut mukaan. Hän ei tiedä, että sydämeni on syrjällään, kun mietin samalla, että näenkö hänen valmistumistaan koskaan. Toivon ja rukoilen, että näkisin.
Hiukset lähtivät pikkuhiljaa ja lopulta olin täysin hiukseton. Silmäripsetkin tippuivat ripsi kerrallaan ja sain silmätulehduksen. Lääkäri kertoi, että silmäripsilläkin on tehtävä – suojella silmiä tuulelta ja kylmältä.
Toivon pilkahduksia toi Syöpäyhdistyksen tukihenkilöni, joka oli sairastanut saman laatuisen rintasyövän ja oli parantunut. Hän kuunteli tuskaani ja osasi samaistua osaani. Kahvittelut Stockmannin kahvilassa merkitsivät paljon ja voimaannuttivat uskomaan huomiseen.
Vertaistukea sain potilastovereilta sytostaattihoidoissa. Satuimme monesti samaan päivään ja oli hyvä nähdä toisia samassa tilanteessa. En olisi ikinä uskonut, että syöpähoidoissa voi huumorikin kukkia.
Työyhteisöni kannatteli minua koko sairauslomani ajan. Työtovereiden käynnit, kortit, tekstiviestit, sähköpostit, kukkaset ja kävelylenkit piristivät kovasti. Tunsin kuuluvani joukkoon, vaikka olinkin poissa ja joku teki minun töitäni. Ystävät ja läheiset muistivat monella tavalla. Tämä kaikki auttoi minua uskomaan huomiseen ja paranemiseen.
Hoitojen päätyttyä arki tuntui ihan parhaalta. Silti tiesin, että sitä oli elettävä syövän kanssa. Takana olivat rankat hoitokuukaudet ja edessä vuosiksi kontrolleja ja itsensä tutkailua, onko syöpä mahdollisesti uusiutunut.
Lähdin mukaan vertaistoimintaan ja kouluttauduin vertaistukihenkilöksi. Ilman syöpään sairastumista en olisi ikinä tutustunut näihin urheisiin ja rohkeisiin naisiin, jotka toivat tarinoillaan ja olemassaolollaan toivoa. Heidän kauttaan huominen näytti paremmalta ja uskalsi heittäytyä sitä kohti rohkeammin. Nämä Marjat ja Minnat, Mirjat ja Sannat jakoivat kokemuksia ja rohkaisivat toisiaan elämään täysillä. Kilistelimme laseja hänelle, joka sai väitöskirjansa valmiiksi keskellä sairastumisprosessia ja hänelle, joka löysi uuden rakkauden. Hurrasimme hänelle, joka uskalsi avata uuden työpaikan oven ja hänelle, joka uskalsi sanoa itsensä irti vanhasta työpaikasta. Peukutimme hänelle, joka halusi toteuttaa unelmansa ulkomailla asumisesta ja hänelle, joka oppi sanomaan ”ei” ja arvostamaan enemmän itseään. Joku kertoi, että avasi kauan säästetyn parfyymipullonsa ja toinen alkoi käymään tanssitunneilla.
Kummityttöni valmistuu opettajaksi. Olen mukana juhlimassa. Hän löytää itselleen miehen, avioituu ja nyt heillä on lapsikin. Olen niin kiitollinen, että elän ja näen tämän kaiken.
Vertaisillassa teimme myös unelmakarttoja. Sinne laitoimme henkilökohtaiset huomisen haaveet ja unelmat. Omaan unelmakarttaani tulivat rakkaat harrastukset, läheisten kanssa vietettävä aika, stressittömyys, mökkeily, kesä, yhdessä oleminen ja lemmikkieläimen ottaminen. Siellä näkyivät myös terveemmät elämäntavat ja itsestä huolehtiminen, ikuinen päätös laihtumisesta ja liikkumisen lisäämisestä. Kaiken takana on halu elää ja kokea kaikkea täysillä.
Sairastuminen on tuonut toisenlaista asennetta huomiseen, vaikka sairastumisesta on kulunut aikaa. Syöpä teki minusta erilaisen ja muokkasi asenteitani. Arvostan pieniä asioita, annan itselleni luvan valita minulle mieluisamman vaihtoehdon kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta. Arvostan läheisiäni, jotka ovat pysyneet elämässäni. Olen saanut nähdä uusia alkuja, siskoni lasten varttumista sekä vanhempieni ikääntymistä. Olen saanut osallistua perhejuhliin, iloita iloitsevien kanssa ja myötäelää surussa.
Kaksi ystävää sairastuu syöpään. He, jotka olivat minun tukena. Nyt on minun vuoroni olla heidän tukenaan. Tiedän, miltä tuntuu kuulla diagnoosi ja siihen liittyvä epätietoisuus. Muistan alkutaipaleeni ja sen, miten toivo kannatteli kauas. Samaa toivoa haluan jakaa ystävillenikin nyt.
Vuodenajat rytmittävät elämää ja elämässä on aina jotakin, mitä odottaa. Tällä hetkellä odotan ensi viikkoa, koska lähden käymään kotiseudulla. Tänä vuonna syntyy sukuun kaksi uutta vauvaakin. Kesällä pääsee Tampereella ottamaan ratikan kyytiä. Ehkä pandemiasta johtuvat rajoituksetkin puretaan tämän vuoden kuluessa. Odotan kasvokkaisia tapaamisia uusien ja ennestään tuttujen vertaisryhmäläisten kanssa. Tunnen olevani elossa, koska ajattelen huomista ja tulevaa!
Hoitojeni alkaessa loppukesällä 2010 laitan puhelimeeni taustakuvaksi valkovuokkoja, joita olin edellisenä keväänä kuvannut. Ajattelen, että hoitojen loputtua valkovuokot kukkivat ja on kevät. Se tuo minulle toivoa. Kun palaan toukokuussa töihin, on Vuokon nimipäivä ja joka puolella näen valkovuokkoja enemmän kuin koskaan. Huominen tuli sittenkin.
Kirjoittaja: Eliisa Ala-Kuusisto