Yhtenä iltana menetin sinut
Olen Emmi, 20 vuotias Turusta. Kerron teille täällä tarinaa minun elämästä ja millaista on menettää läheinen ihminen. Tässä tapauksessa kyseessä on äitini.
Marraskuussa 2014 äitini kuoli syöpään. Hänen diagnoosi tehtiin vain kuukausi ennen, kun hän menehtyi. Olin silloin 14 vuotias ja jouduin kohtaamaan ehkä maailman kamalimman menetyksen silloin. Se menetys muutti koko elämäni.
Kesällä 2014 äitini kärsi kovista niska ja hartia kivuista ja siihen etsittiin ratkaisua. Syksyllä hän sai ensimmäisen aivoinfarktin ja siitä hän selvisi ikään kuin säikähdyksellä. Aivoinfarktin seurauksena lähdettiin tutkimaan mahdollisia syitä tähän. Diagnoosi oli keuhkosyöpä.
Samana iltana, kun diagnoosi tehtiin, meille lapsille kerrottiin tästä. Ensimmäinen ajatus ei ollut kuolema, enemmän vain se, että tästä selviää. Nykyään syöpä on sairaus, joka voitetaan kehittyneen lääketieteen ansioista. Samana iltana äiti sai kuitenkin uuden aivoinfarktin, jonka takia hän vietti loppuajan sairaalassa. Alkoi taistelu, jota ei pystynyt pelkän kehittyneen lääketieteen tai voitonhalun takia voittamaan.
En uskonut kuolemaan. Uskoin siihen, että jos äiti hymyili tai heitti hauskaa läppää, että kyllä tämä tästä. Vasta viikko ennen kuin äiti kuoli ja iskä kertoi, että äiti on todella sairas, tajusin sen. Nyt oli ne viimeiset hetket käsillä ja piti vain odottaa. Odottaa väistämätöntä, eli kuolemaa. Jokainen aamu oli pelottava. Onko tänään se päivä, kun joudun päästämään irti?
Se oli viimeinen päivä marraskuuta, kun puissa ei ollut enää lehtiä ja ilta oli pimentynyt. Sinä iltana äitini kuoli.
14 vuotiaana kun menettää oman äidin, koko elämä muuttuu. Joutuu kasvaa äkillisesti todella paljon, sillä yksi vanhemmista häviää kuvioista kokonaan. Ympärillä on ihmisiä, mutta kukaan ei tajua mitä käy läpi. Kaikki tietenkin yrittää, mutta vain itse voi tietää mitä sisäistä sotaa joutuu päivästä toiseen taistella. Alkoi elämässäni vaikea ajanjakso, jonka kanssa joudun edelleen kamppailemaan.
Vasta 18 vuotiaana annoin itselleni pienen tilan käsitellä menetystä. Olin silloin 14 vuotiaana ottanut itselleni niin sanotun vahvan tytön roolin, eli menin päivästä toiseen ajattelematta asiaa, puskien vastatuulessa vain eteenpäin. En hengähtänyt tai pysähtynyt. Oletin, että nyt on vain pakko mennä eteenpäin, vaikka tuuli puskee suoraan vasten kasvoja. Koska jos pysähtyy, joutuu kohtaamaan asiat silmästä silmään. Vasta kun tapahtumasta kului neljä vuotta, pysähdyin. Hajosin henkisesti niin paljon, että tuntui vaikealta ikinä jatkaa eteenpäin. Sitä se teettää, kun ei anna itselleen tilaa tuntea syvimpiä tunteita.
En usko sen suuremmin Jumalaan, mutta muistan rukoilleeni sängyn reunalla ensin sitä, että jaksaisin vielä huomisenkin päivän. Yhtenä iltana huomasin rukoilleeni, että ei tarvitsisi enää jaksaa huomista päivää. Rukoilin antautumista tässä sodassa. Että en heräisi enää huomenna.
Aamu kuitenkin aina sarasti ja heräsin. Tänäänkin olen kiitollinen siitä, että aamu tuli. Vaikka matkaa piti jatkaa ilman yhtä tärkeintä ihmistä koko maapallolla, oli vain pakko nousta ja elää päivä kerrallaan.
Vaikka edelleen joka päivä mielessä kantaa tämä suuri suru, olen pystynyt pääsemään eteenpäin. Pystyn nousemaan aamu toisensa jälkeen töihin ja jopa nautin siitä. Illalla, kun menee nukkumaan mielessä ei ole se, että voisipa vain elää ikuisessa unessa. Mietin, että onpas kiva päivä huomenna. Se on minun suurin saavutukseni ja tulee aina olemaan.
Haluan auttaa teitä jokaista, joka käy läpi samankaltaista sotaa. Haluan auttaa teitä, jotka haluatte ymmärtää. Haluan auttaa teitä, jotka pelkäätte sitä, miten omalle lapselle käy, jos tai kun joutuu sairauden takia lähtemään täältä. Jos pystyn yhden ihmisen ajatusta koskettamaan tai auttamaan, olen onnistunut.
Tämä on minun tarinani ja ajatukseni. Tulen kertomaan monia mielessäni liikkuvia asioita vielä.
Rakkaudella,
Emmi