Vertaistarinat

Camilla on yksi vapaaehtoisista vertaistukipuhelimen päivystäjistämme

Camillan tarina

Sairastuin rintasyöpään 8 vuotta sitten, 38-vuotiaana. Olin eronnut ja asuin yksin lasteni ja koiran kanssa... mikä kamala uutinen sairastuminen oli! Ensimmäiset päivät menivätkin ihan shokissa. Pelkäsin kuolevani ja sitä, että lapseni joutuvat kasvamaan ilman äitiä.

Miten tämä oli mahdollista? Miten ihmeessä selviäisin tästä? Pikkuhiljaa sain kuitenkin huomata, että tästä voi kyllä selvitä. Elämä jatkuu.

Kuukauden odottelun jälkeen tulikin jo aika mennä leikkaukseen. Tässä vaiheessa tuntui, että aloin olla aika "ammattilainen" tässä touhussa. Vaikka olin käynyt lääkärissä ja erilaisissa tutkimuksissa ennen leikkausta, niin kyllä jännitti leikkausaamuna. Mutta siitä se lähti sitten rullaamaan. Toinen rinta ja samalla syöpä poistettiin. Seuraavana päivänä ei muuta kuin kävelemään ja aloittamaan paranemisprosessi. Ihana olo kun syöpä oli poissa.

Seuraava haaste minulle oli, kun side poistettiin rinnan kohdalta ensimmäisen kerran. En meinannut uskaltaa katsoa ns. rintaani.

Onneksi juuri oikea hoitaja oli minun kanssani. Hän kertoi syöpäkokemuksista oman 9- vuotiaan poikansa kanssa. Sen kuultuani en halunnut enää voivotella, koska jos lapset selviävät syövästä niin kyllä minäkin aikuisena pystyn katsomaan haavaani.

Kotona alkoi fyysinen parantuminen. Kun haava oli parantunut, alkoivat jumpat ja venyttelyt. Välillä tuntui etten IKINÄ saa liikuntakykyäni takaisin, ja koko elämän uusiksi meneminen harmitti niin. Mutta taas sain huomata, että kun kärsivällisesti harjoittelin niin liikuntakyky palautui, hitaasti mutta varmasti.

Onneksi sai levätä jonkin aikaa, ennen kuin sytostaatit ja sädehoidot alkoivat. Minulla oli onnea, sillä voin melko hyvin hoitojen ajan. Pidin aina lomaviikon töistä kun oli hoito, sitten taas takaisin toimistoon.

Vasta jälkikäteen olen huomannut, mikä valtava energianlähde nuo omat lapset ovat. Halusinhan heidän elämänsä jatkuvan niin normaalina kuin mahdollista. Koira piti huolen siitä, että ulkoilin päivittäin huolimatta siitä minkälainen olo oli. Joskus jaksoin vain kävellä pihalle ja istua penkillä heittämässä palloa koiralle. Mutta sain raitista ilmaa.

Tamofenit ja Zoladex toivat sitten uusia haasteita mukanaan. Mutta yksi haaste kerrallaan. Hyvä myös muistaa, että kaikki regoivat eri tavalla eri lääkitykseen.

Nyt kun ei ole enää mitään lääkitystä, niin voin vaan todeta että olipa kokemus! Selvisin siitä!!! Paljon on itketty, mutta mukaan on mahtunut runsaasti nauruakin :) Olen tavannut mahtavia ihmisiä odotushuoneissa, vessajonoissta yms.
Kiitos kaikille vertaistukijoille ja Siskoille, teiltä sain apua vaikeina hetkinä.

Jos olet keskellä tätä rumbaa niin T S E M P P I Ä sinulle. Et ole yksin.

Camilla
46-vuotta