Nyt loppui jemmailu ja kainostelu

Tää oli sitten tässä, mä kuolen nyt.
Kivaa oli, kiitti kaikille, heippa!
Tälläset fiilikset oli yhden lääkärikäynnin jälkeen. Lekuri, sanotaan nyt vaikka Poika (fiksu lukija voi nimestä päätellä jotain siitä tyypistä) oli sen verran pedagogisesti valveutunut, että osasi asetella sanansa ja arvionsa siihen malliin ekan syton jälkeen tulleista oireista, että kun menin kotiin odottamaan kaveria, joka tulisi leikkaamaan puoleen selkään asti ulottuvat kutrini pois, tuijotin vaan ikkunasta ulos tuumaillen, että tältäkö kuoleman lähestyminen tuntuu? Ei ollu hepposet tunnelmat.

Olihan sitä käynyt läpi ja työstänyt kuolemaansa jo ekan rundin aikana, mutta kyllä se pintaan tuli myös nyt. Mä istuin keittiössä ja katselin mun tavaroita. Meinasin ottaa sen keltasen Post-it-lehtiön käyttöön. Ajattelin alkaa laittamaan lappuja tavaroihini, että mikä kenellekin annetaan. Että tää menee kummitytölle parin vuoden kuluttua, kun se on täysi-ikäinen. Tän kirjan mä oon itte tehny, jonkun on ihan pakko säilyttää se. Tosta nahkatakista tulee varmasti tappelu, toi interrailillä pöllitty rautainen junan opastetaulu arkkuun mukaan.

Mä kelasin näitä juttuja ääneen mun kaverille ja kyllä me sitten lopuks naurettiin ihan vedet silmissä. Mä sanoin, että täähän on ihan unelmatilanne tälläselle järkkäilijälle! Että saa laittaa lusikat ja kipot jakoon jo eläessään ja päättää ihan itte, että mitä niille tapahtuu. Harvalla ammattijärjestäjälläkään on tällästä tilannetta. Kuukauden kuluttua ei kyllä naurattanut yhtään, kun lähipiirissä tapahtui kuolemantapaus, ja häneltä tosiaan jäi asunto täynnä Post-it-lapuille laitettuja ohjeita ja viestejä.

Siinä sytojen keskellä mä tein testamentin. Juristi kysyi, että onks mulla joku erityinen syy tehdä tää testamentti just nyt. Joo, taitaa olla ja mitä se oikeastaan sulle kuuluu! (En sanonu). Mulla kun ei oo perhettä, kysyin kahta ystävää uskotuiksi naisiksi. Me pidettiin sitten businesskokous ja mietin, että pitääkö ottaa mukaan nitrot, kun toinen ystävä on vähän herkempää sorttia ja meinas jo vetästä kahvit väärään kurkkuun, kun ilmotin Business-nimisestä palaverista.

Oltiin tehty jo pankkitilien käyttöoikeussopimukset etukäteen. Vinkki kaikille, se kantsii tehdä. Ei sitä tiedä, jos joutuu sairaalaan pitemmäksi aikaa. Käytiin läpi mun testamentti ja hautajaisjärjestelyt. Asiat on asioita, mutta kyllä siinä monenlaista tunnetilaa käy läpi, kun sytoväsymyksen keskellä miettii näitä. Tää toinen ystävä on vähän iloluontoisempi, ja rallatteli palaverin jälkeen, että ”Mäpäs tiedän mitä sun hautajaisissa  tapahtuu…”

Mä oon niin kokonaisvaltainen ja huolehtivainen tyyppi, ja taisin mennä vähän ylikierroksilla, googletin meinaan ruumisarkku-sanan. On olemassa kirja, jossa on arkunteko-ohjeet. Huoletti, että kuka sen arkun maksaa. Ei mun tilillä semmosia rahoja ole. Että nyt tarttee laittaa talkoot pystyyn. Arkkutalkoot. Entisenä partiolaisena ja nykyisenä Marttana kyllähän nyt yksi arkku naputellaan naisten kesken valmiiksi. Soitin jo kaverilleni ja sanoin, että sullahan on iso ullakko, arvaatko mitä? Mä teen arkun ja tuon sen sinne säilöön, onks ok? Se kaveri on vähän rempseempää sorttia ja ensijärkytyksen jälkeen totes, että tänne vaan. Mä laitan sen tohon eteiseen, että kaikki mun hierontaan tulevat asiakkaat näkee sen ekana… Toinen kaveri ei ihan heti lämmenny tälle idealle. Se sanoi naama kalpeana, että ikinä ei tiedä mihin sun kanssa saa varautua. Mä totesin, että mieti nyt siellä kirkossa, kun kattelette sitä kimpassa tehtyä arkkua, ette voi olla hymyilemättä. Joku on maalannut sinne kukkasen, toinen perhosen ja sisäpuolella on tekijöiden nimet. Ja kuka sen vikan naulan naputtelikaan…

Mä oon laittanut varaukseen kirjastoon kirjan nimeltä Kuolinsiivous. Se on kuulemma hyvä. Ei ankea, vaan täynnä elämää. Ja kaiken sen jälkeen, mitä tää testamentin teko ja hautajaisten läpikäyminen herätti, mä päätin, että nyt loppui jemmailu ja kainostelu, ihan kaikessa. Ne hienot Arabian astiat on nyt käytössä. Ja samoin mummon hopeiset kakkulapiot. Kultaiset perintösormukset. Harvoin käytetty kolttu puetaan myös arkena. Huulipunaa vaikka kauppareissulle ja lenkkipolulle, perhana!

Elämä on nyt. Juhlat on nyt.
Tää on mun elämä. Arvokas ja rakas, ihan joka päivä.
One life.
Only one.

Edellinen Amandan polulla -blogi           Seuraava Amandan polulla -blogi