Syöpäkateus

Mulle iski syöpäkateus! Onkohan tää tuttua kenellekään muulle, vai eikö kukaan vaan kehtaa sanoa sitä ääneen? Mulla kun on tapana nostaa kissat pöydälle ja siitähän ei aina tykätä. Ystäväni sairastui viime kesänä syöpään. Ja mulle iski kateus. Oon mä näitä fiiliksiä kyllä käynyt ennenkin läpi, mutta taas ne tuli pintaan. Että kun tällä ystävällä on kaikki helpompaa. On puoliso, joka tiskaa, vie roskat ja kuorii porkkanat. On työ, tili, toimeentulo ja ruotsinristeilyt ennen hoitoja. Lapset, lapsenlapset iloa tuomaan hoitojen aikana ja sellaiset sytot, ettei edes hiukset lähde. Rintoja ei poisteta, ei tule varaosia eikä tukituotteita. Että mulla oli koko universumin vaikeinta. Ihan kaikessa. Isä oli just kuollut, äitikin meinas siinä jälkimainingeissa menehtyä ja veljen toimista en viitsi edes kertoa. Että sellanen tilannecocktail mulla. Kukaan ei vissiin edes huomannu mua ja mun syöpää. No ei se nyt ihan noinkaan mennyt. Mut melkein.

Kyllä se kateus sitten lähti, kun kuuntelin tän ystävän ahdistusta ja pelkoja. Myötätunto pukkas pintaan. Ja tietysti kaikki muistot omista hoidoista, voinneista ja kohtaamisista sekä tunnemyrskyistä. Aluks mä yritin luoda jotain keskustelua aiheen ympärille, mutta mä huomasin, etten halua. Omat rajat, oman itsen suojelu. Mulla on itelläkin tää sopeutuminen kroonikkona elämiseen kesken, en kaipaa sitä, että kaikki koettu kertautuu taas mieleen. Mua itteeni meinaan rupes ahdistamaan ystävän tilanteen myötä uudestaan ja piti ihan varata keskusteluaika.

Sitten tuli mieleen sytopipot ja -sukat. Kaverille sateli sukkia ja pipoja ystäviltä. Mä en saanut yhtään ekalla rundilla, vaiks ympärillä oli jos sun ketä käsityöihmistä. Ykskin kutoi jotain rannustimia kampaajalleen, joka oli joutunut sairauslomalle. Mä mietin, että kampaajalle!! Eihän mun syöpä tosiaan ole mitään verrattuna kampaajan jännetupentulehdukseen! Seuraavalla kerralla olin viisaampi ja pyysin ihan itte ystävääni kutomaan pari sytopipoa, että sain oikein hienot! Nyt tää juttu jo naurattaa. Mutta hiukset ei tosiaankaan naurata. Mun puoleen selkään pitkät kutrit oli ihanat. Nyt tämä nutipää-look kestää luvattoman kauan. Ja ekan syövän aikana mun kiharat hävis eikä kasvaneet takaisin! Näin äskettäin telkkarissa Arja Korisevan ja sillä on kunnon minikiharat. Sellaset klassiset sytokiharat. Kiharakateus.

Tää kroonikkona elely opettaa ihan uusia asioita. Kun tästä ei pääsekään eroon. Ei vaan voi laittaa kalenteriin merkintää, että ”vika hoito, juhlat! Pus pus”. Kun mä valittelin jälleen kerran yhdelle toiselle ystävälle, joka käy nyt kontrolleissa, että taas on kalenterissa joka viikolle joku lääkärimeno, tuli vastaus tekstarina, että ”tsemppii sinne, kyllä ne lääkärikäynnit joku päivä loppuu”. Ai että miten niin?! Otti päähän. Vastasin kipakasti, et joo, mä oon kato parantumattomasti syöpäsairas, eri juttu kun toi sun tilanne. Mun lääkärikäynnit loppuu sitten kun mä kuolen! Mielessäni ajattelin, että siitäs sait ajattelemista, s####na! Ton viestittelyn jälkeen totesin, että antaa olla. Mä juttelen näistä vain vertaisten kanssa, jos on tarvetta.

Kaverini vaimon melanooma uusiutui äskettäin. Mies totesi, että meillä on vähän eri tilanne kun sulla. Meillä koko perhe sairastaa, vaimo, minä ja lapset. Siinäkin tuli syöpäkateus. Pidin suuni kiltisti kiinni. Mielessäni mietin, että tosiaan, eihän mulla perheettömänä yksineläjänä ole tän mun syövän kanssa huolen häivää. Nyt, aiemmin tai tulevaisuudessa. Että mitä mä oikeen marisen. Se on kato yks lysti meillä itsellisillä. Pidetään vaan itestä itsekkäästi huolta, ei ole muita, joista ois vastuussa tai joka jäis suuremmin suremaan! Sellaista kävi mielessä.

Tästä ei nyt tullut kovin ratkiriemukasta kolumnia. Sori. Nää mun mietteet voi tuntua jostain semmosilta, että miten toi kehtaakin ajatella noin. No kehtaan! Ei nää ajattelukuviot munkaan mielestä ole kivoja. Mieluummin miettisin jotain ihan muuta. Vaiks sitä, et voi kun olis kiva lähteä etelän lämpöön viikoksi hoitoputken jälkeen toipumaan oman rakkaan kanssa.

Niitä ajatuksia odotellessa.
Post. Gran. Ant. Piste.

Edellinen Amandan polulla -blogi          Seuraava Amandan polulla -blogi