Tapasin Lyylin ja pari Misukkaa
Mulla on hoitajille ja lääkäreille lempinimiä. Se jotenki helpottaa tätä rumbaa, mikä ympärillä koko ajan on. Joskus pitää aamulla ihan varmistaa, että mikä hoito, tutkimus, kuvaus, pistos tai keskustelu sinä päivänä on ja minne pitikään mennä!
Alussa ei ikinä tienny, millanen tyyppi siellä on vastassa. Sellanen, jonka kanssa kemiat edes jotenkin natsaa ja joka osaa kertoa asiat ja toimenpiteet tajuttavasti, vaiko sellanen, joka oli säälistä päässyt vuorovaikutuskurssista läpi. (Lääkiksessä on sellasia; harjoittelevat potilaskohtaamisia livenä ja sit niistä keskustellaan). Onneks mulle kerrottiin, että saan itsekin vaihtaa lääkäriä ja jopa pyytää, että pysyn saman lääkärin tai hoitajan potilaana, jos näin haluan. Ekalla rundilla oli kyllä alussa sellanen heittopussiolo, kun naamat ja nimet vaihtu niin tiuhaan, ettei sytoaivot millään pysyny mukana.
Kaverini Ritu (se josta mä oon jo kertonu, jonka oikee nimi siis ei oo Ritu) alotti tän lempinimien annon. Meidät leikanneesta loistavasta kirurgista tuli Karpaasien Kuningas! Ja sen nimisenä hän pysyy. Karpaasissa on luonnetta! Sain hänet kirurgikseni myös tällä toisella rundilla ja oli kuulkaa oltava kieli keskellä suuta, etten lipsauttanu muulle henkilökunnalle tätä lempinimee, kun puhuttiin mun leikkauksesta.
Sitten näitä Misukoita on riittänyt muutamia. Oli sellanen tapaus, joka pyyhälsi vastaanotolle Cafe Latten ja ripsien kestovärjäyksen välillä eikä ollenkaan huomannu, että siinä laverilla on joku elävä ihminen tissi paljaana kysymyksineen. Misukoilla tieto ja elämänkokemus eivät ole vielä ihan kohdanneet ja mä en kyllä jää sitä odotteleen. Ei tarttenu tavata toiste.
Tällä toisella rundilla mä tapasin Lyylin. Se oli jotain vallan järisyttävää. Lyylit on jo vähän vanhempia kuin Misukat. Mulla meni pari päivää toipuessa siitä kohtaamisesta. Siel ois pitäny olla äänityslaitteet ja kuvaustiimi mukana, ois saannu autenttista opetusmateriaalia sinne lääkärien koulutukseen. Mä työstin sen tapaamisen yksityiskohdat muistutuksen muotoon ylemmälle taholle ja kuulin, etten oo ainoo, joka niin on tehny. Mä suivaannuin ja voimaannuin tosta Lyylistä sen verran, että seuraavalle sanoinkin, että jos tää ei nyt rupee sujumaan, mä kieltäydyn näistä vastaanotoista ja voitte postittaa mulle tarvittavat tiedot. Ja kerroin myös, että jos hän juttelee koko ajan ton tietokoneen kanssa, mä poistun tonne aulaan siksi aikaa ja mut voi hakee takas sit kun on valmis kohtaamaan mut. Tän kaiken mä sanoin pilke silmäkulmassa, mutta kuitenki sillai, et se tajus että kaikki oli siihen mennessä menny tosiaan pieleen. Onneks ei tarttenu lähtee aulaan odotteleen, vaan tää olikin ihan huippu-Lyyli.
Tää lempinimijuttu voi tuntua vähän naurettavalta jonkun mielestä. Mut tää on välillä niin vakavaa touhua ja ollaan kuitenkin ihan perimmäisten asioiden äärellä, että jokainen huumoripläjäys on tarpeen. Sitä saa tehdä aika monta NLP- ja mindfullness-harjotusta, että saa aivot siihen asentoon, että 2-3 kuukauden välein TT-kuvissa voi taas elämä heittää häränpyllyä. Mä käyn ite tuolla klinikalla 3 viikon välein Oma(is)hoitajallani pistoksella ja tiputuksessa.
Välillä se todellakin v###taa. Joo, mä kiroilen, vaiks se on tän ikäiselle naisihmiselle tosi epähienoa. Oon käynny useammankin kerran juttelemassa tästä elämäntilanteesta ja ajatuksistani eri hoitajien kanssa. Ja eräänkin kerran kiroilin ihan prkleesti, niin että itteenikin jo hävetti. Piti ihan pyytää anteeksi sen itkun ja kiroilun lomassa rumaa kielenkäyttöäni. Kun emmä yleensä. Mut tämä ihana Lyyli oli tosi ymmärtäväinen ja löysi jälleen kerran siihenki tilanteeseen oikeet sanat. Että kiroilu ja itku ovat tapoja käsitellä vihaa ja pelkoa, jota tällänen kriisi nostaa pinnalle. Että on tehty ihan tieteellisiä tutkimuksiakin siitä, että kiroilevat ihmiset on älykkäitä! No jestas! Tästähän riemu repes! Tekstasin oitis Ritulle, että kuule, nyt ois tämmönen juttu! Me ollaanki älykkäitä.
Joten kanssasisaret, ei meillä ole mitään hätää, Mensan jäsenilloissa tavataan!
Edellinen Amandan polulla -blogi Seuraava Amandan polulla -blogi