Emmä jaksa yhtään mitään, varsinkaan Taistella

Nonni. Nyt tää meni vakavaks. Musta tuli syöpäkroonikko.

Ite huomasin rinnassa muutoksia ja aikaistin sitte vuosikontrollit ja tuomio tuli. Tauti oli uusinu ja lähettäny etäpesäkkeitä luustoon ja maksaan. Musta ei sitte tullukaan tilastoihmettä.

Mä hajosin siinä vastaanotolla. Asia esitettiin vielä sillä tavalla, että melkein soitin heti Terhokotiin varaamaan petipaikkaa. Ei mitään positiivista tullu sen lekurin suusta, ihmettelin jälkikäteen, että eikö se ollu ihan kartalla siitä, mitä infoo tossa tilanteessa pitäis antaa.

Sitte viime kesänä alko sytot, tukka ja muisti lähti ja väsymys tuli heti ja lisäänty vaan hoito hoidolta. Kaikki vanha ekalta rundilta palautu mieleen. Että mitä kaikkee mun toisten mielestä pitäis nyt jaksaa tehä. Varsinkin naistenlehtien haastattelujen mukaan. Mun ois pitäny kaikist eniten jaksaa Taistella.

Siis Taistella? Emmä oo tajunnu tota koskaan. Eikä kyl kukaan muukaan syöpäpotilas, kenen kans mä oon jutellu. Ei siel tiputukses kukaan kuulkaa Taistele, kun lähinnä toivoo, et se hoitaja sais yhel yrittämäl sen neulan iskettyä hauraisiin suoniin.

Mä kun oon tällänen funtsija-tyyppi, niin rupes oikeen jurppii, kun mulla ei mennykään niin kun kaikilla julkkiksilla! Reipas ja hyvä potilas kirjottais syöpämatkastansa kirjan tai vähintään pitäis blogia. Kiipeis vuorelle ja järjestäis hyväntekeväisyystempauksia.Sitte lähennyttäis ystävien kanssa ja puhuttais asiat halki. Mulla kyl ekalla rundilla oli lähinnä sellanen Kymmenen pientä neekerinpoikaa -fiilis (tää ei oo rasistista, vaan se Agatha Christien kirja), kun yksitellen vanhat kaverit kaikkos, kun kuuli mun sairaudesta. Kaikkee tuli kuultua niidenki suusta. Sit ois pitäny löytää uus kumppani, jonka avulla selviyty ja löyty elämään uus tarkotus. Joka ois vienny mut syömään makkaraa nuotiolle, kun mä oisin ite ollu ihan finaalissa ja vaan maannu sängyllä kaljuna ja ilman rintaa. Ei löytyny kumppania, piru vie!

Lokakuu on vieläki mulle vuoden pahin kuukausi. Sillon koko Suomi Taistelee oikein kunnolla ja hymyssä suin, ’pinkit nauhat rinnoissaan. Must se on kyl tosi tärkeetä, ei pidä ymmärtää väärin, mut mä oon vieläki aika herkkänä tän asian kanssa. Viime lokakuussa mul oli vikat sytot ja mä lähinnä Taistelin sen kanssa, että jaksoin käydä vessassa.

Mä en jaksanu lukea. Mä en jaksanu kattoo telkkaria enkä ees puhua.

Ostin kertikset, kun en jaksanu tiskata.

Tässä sitä vaan porskutellaan menemään päivä kerrallaan, eikä koskaan voi tietää, millon se hoito ei enää tehookaan. Mä oon jo oppinu ohittaan ne elämäntaitoviisaudet, joiden mukaan kaikel on tarkotus. No on mul kyl ainaki toi huumorintaju lisääntyny, ihan pakostaki, muuten musta ois jo tullu naispuolinen Mielensäpahoittaja. Et ehkä se on mulle tän tarkotus, et mä nään näis jutuis ja kohtaamisis myös paljo komiikkaa.

Vai mitäs sanotte näist viesteistä, joita mä oon saannu?

Jaksuhalit. Tsemppiä. Peukutuksia.

Sus on draivia, kyl sä selviit, kato netistä.

Näillä mennään ja pari hymiöö perään