En pelkää huomista
Tuo kyhmy, jonka tunnen rinnassani. Se on iso. Miten en ole huomannut sitä aiemmin? Se ON iso. Ei ole totta. Voiko se olla…? Mitä muuta se voi olla…? On perjantai-ilta. Yhä uudestaan käsi hakeutuu sitä kokeilemaan, tunnustelemaan. Ehkä sittenkin vaan kuvittelen? Se ei ole kipeä, mutta se on iso. Kerron siitä miehelleni. Heti maanantaiaamuna pääsen lääkärille. ”Tämä täytyy tutkia tarkemmin.”
Makaan valkoisessa huoneessa, tuijotan valkoista kattoa. On viileää. ”Tässä on jotain epämääräistä. Otetaan paksuneulanäyte.” Mitä minulle tapahtuu??? Onko tämä todellisuutta? Tuijotan valkoista kattoa. ”Lääkäri soittaa vastauksen.”
Kuljen päivästä toiseen – töissä, kotiaskareissa, lapsia harrastuksiin kuljettaen… Jouluakin pitäisi laittaa. Joulu. Onko tämä viimeinen jouluni? Mitä tapahtuu ennen joulua? Leikataanko minut? Hoitoja? Millainen joulu meille tulee? Tai ehkä kaikki onkin hyvin? Miksi lääkäri ei jo soita?
”Löydös on pahanlaatuinen. Kasvaimia on kolme. Ne leikataan. Todennäköisesti saat myös sytostaatteja, koska olet niin nuori. Keskussairaalasta otetaan sinuun yhteyttä. – Ai niin, miten voit?” Olen töissä. Kerron työkavereille. Mitä minulle tapahtuu? Minähän olen terve. Minullako oikeasti syöpä? Minähän olen ihan kunnossa. Hyvässä kunnossa. Kerron lapsille, kerron vanhemmilleni, kerron ystäville.
Ajan entisen kampaajani ohi. Itkettää, niin kuin viimeisten kolmen kuukauden aikana siitä ohi ajaessani… Kunpa voisin kertoa sinulle, että minullakin on nyt rintasyöpä. Voisimme jakaa kokemuksia. Kerroit, miltä tuntui kun hiukset lähti. Et pitänyt peruukista. Sinä et pelännyt. Luotit huomiseen. Vien kynttilän haudallesi. Olen ajatellut sinua paljon.
Siksikö viime kesä oli niin ihana, lämmin, täydellinen? Siksi, että se oli viimeinen kesäni? Tai toiseksi viimeinen? Ja siksikö syksyllä toteutui yhteinen matka äidin ja siskojen kanssa, se matka, josta oli niin pitkään haaveiltu? Meneekö se niin, että erityisiä asioita tapahtuu, jos elämä lähestyy loppuaan? Sellaisia ihan tavallisia asioita, mutta niiden äärelle pysähtyy ja ymmärtää, miten ihmeellinen on elämä. Meneekö se niin?
Kaikilla on taistelunsa…
puut taipuvat myrskyjä vastaan
valo puskee läpi pimeyden
kevät taistelee voittaakseen talven
toivo kulkeakseen pelon rinnalla
– ja ihminen luottaakseen elämään.
Odotan aikaa kirurgille. Odotan aikaa magneettikuvaan. Odotan vastauksia kuvista. Odotan leikkausta. Odotan joulun yli, odotan monta viikkoa. Luotan huomiseen. Pelkään huomista. Pelkään elämäni puolesta. Eniten pelkään perheeni puolesta. Onko tämä kaikki unta? Olenkin ihan terve? Minähän voin hyvin. Mitä tämä on? Mutta tuo kyhmy. Se on iso. Se on SYÖPÄKASVAIN. Miten MINUN kehooni on voinut pesiytyä syöpä??? Täysin tietämättäni!!! Lähettääkö se parhaillaan lonkeroitaan ympäri kehoani? Kokeilen varovasti. Tunnustelen. Annan sen olla. En koske. En koske! Odotan. Jatkan arkea, käyn töissä ja odotan.
Sitten koittaa se päivä, leikkauspäivä. Varjoainekuva, lankamerkkus, kirurgin tapaaminen… Tästä kaikki alkaa. Mikä kaikki? Hoitopolku. “Junamatka”, jossa asemat ja aikataulu on ennalta määrätty. Millainen siitä tulee? Minua ei jännitä. Hengittelen syvään, kirjoitan, luen runoja. Sitten makaan leikkauspöydällä. Kauniita unia.
Kun elämä tekee täyskäännöksen,
laittaa arjen uusille raiteille,
tuo mukanaan tuntemattomat tiet…
Ajatukset vaeltavat ja vievät uusiin maailmoihin
– ja voin vain luottaa,
antaa päivän toisensa jälkeen näyttää
mitä ne tuovat tullessaan.
Ensimmäinen tiputus. Makuaisti häviää. Kaikki maistuu pahalta tai pahvilta. Valkosolupiikki tuo koko kropan lävistävät kivut. Yhtäkkiä kasvot ovat täynnä finnejä. Hankin peruukin – löydän kohtalaisen. Haalin pipoja ja myssyjä. Hiukset alkavat lähteä. Pestessä, harjatessa… Yhtenä iltana ajetaan loputkin pois. Lapset ovat hämmentyneitä. Äiti on kalju. En pidä peruukista.
Toinen tiputus, kolmas tiputus. Päivät valuvat sormieni läpi. Talvi vaihtuu kevääseen. Perhe auttaa jaksamaan; pyöritän arkea, kuljetan harrastuksiin, laitan ruokaa – joka maistuu pahalta tai pahvilta. On huonoja hetkiä ja hyviä hetkiä. Turhaudun ja innostun. Itken ja nauran. Suren itseäni ja kiitän kroppaani, kiitän että se kestää ja jaksaa nämä hoidot. Puhun, kirjoitan, kuuntelen podcasteja, luen runoja ja kirjoja, ulkoilen, teen pintaremonttia, osallistun lasten harrastuksiin, tapaan ystäviä, juttelen puhelimessa… Kolmannen tiputuksen jälkeen lähdemme pääsiäiseksi mökille. Haluan elää tavallista elämää, niin kauan kun sitä minulle annetaan, päivän kerrallaan.
Neljäs tiputus. Huonompi olo, mutta makuaisti on palannut! Viides tiputus, en tahdo jaksaa enää näitä hoitoja. Kesä. Vihreys. Lämpö. Taas helpottaa ensimmäisten päivien jälkeen. Ulkoilen ja nautin, lapsetkin lomalla. Viimeinen tiputus lähestyy. Pitäisikö olla onnellinen? Pian tämä osa hoidoista on ohi. Ahdistaa. En halua kuudetta tiputusta. En jaksa enää… Mutta päivä on kalenterissa ylhäällä. On vaan mentävä… Makaan kaksi päivää sängyssä. Huono olo. Sitten lähdemme juhannukseksi mökille. Makaan riippukeinussa, kuuntelen hiljaisuutta ja katselen järvimaisemaa. Minun mansikkapaikkani.
Alkaa helpottaa.
Heinäkuu. Rintasyöpäyhdistyksen perheleiri. Vertaistukea, mukavia hetkiä, juttelua, leppoista oloa. Valoisa, luottava ilmapiiri. Vaikka kukaan meistä ei tiedä huomisesta. Olen ainoa, jolla ei ole vielä hiuksia, ainoa jolla on hoitopolku kesken. Leiriltä suoraan seuraavaan leikkaukseen. Koska kasvainten ennalta odotettua isomman koon vuoksi onkin parempi poistaa koko rinta. Leikkausta seuraavana päivänä kiipeän mökillä riippukeinuun. Kuuntelen hiljaisuutta ja katselen järvimaisemaa.
Olen kiitollinen.
Syksyn tullen käyn sädehoidot. Voin hyvin. Hiuksetkin kasvavat. Olen saanut uusia, samassa tilanteessa olevia ystäviä. Tavataan ja jutellaan. Nautin jokaisesta päivästä. Löydän myös “mielenvirkistystyön” päivieni iloksi. Pikkuhiljaa loppusyksystä koittaa paluu oikeisiin töihin ja normaaliin arkeen…
“Onko kaikki nyt hyvin?” Moni kyselee… Niin, onko? Olenko nyt terve? Yksirintaisena, arpineni, hoitojen jättämien fyysisten kummallisuuksien ja kaiken kokemani jälkeen… “No joo, kai?!” vastaan. Koska en tiedä mitä ajattelen. Ei, en koe olevani terve, mutta en myöskään sairas. Olen tässä kunnossa tällä hetkellä ja se riittää. “Sitten kun syöpä taas levittää lonkeronsa kehooni” – ajattelen. Mutta en pelkää. En pelkää huomista. Olen kaikesta huolimatta kiitollinen. Kulunut vuosi on antanut minulle paljon. Se on uudella tavalla opettanut luottamaan huomiseen.
* * * * *
Vuositarkastus gynellä. Normikäynti, ajattelen – tietoisesti sivuuttaen muut vaihtoehdot. Istun samassa aulassa kun noin kaksi vuotta sitten. Muistuu mieleen epäusko, kuinka tuijotin valkoista kattoa, ja röntgenlääkärin sanat: ”Tässä on jotain epämääräistä”. Oli viileää… Pian jonotan verikokeeseen ”ihan varmuuden vuoksi, taustasi takia”. Löytyi jotain ylimääräistä. Verikokeet ok. Pian seuraava käynti. ”Tehdään kymmenen minuutin operaatio nukutuksessa, tästä ei oikein saa selvää.”
Olen taas junassa, matkustan asemalta toiselle ohjeiden mukaan. Kalenterissa päivät, odotan vastauksia. En silti enää osaa pelätä. Tämä on osa elämääni, minun huomiseni. Koskaan en tiedä, mille asemalle minua seuraavaksi viedään. Voinko valita sen itse vai onko elämällä minulle oma matkasuunnitelmansa. Yritän silti nauttia matkasta, hyvästä matkaseurasta, katsella maisemia, pysähtyä niiden äärelle. En näe pitkälle, mutta huominen on hyvä, miltä asemalta sitten itseni löydänkään.
Kirjoittaja Varpu Viljanen