Siirry suoraan sisältöön

Kaksi korvaa, yksi suu

Tiina Huhtanen

Tiina Huhtanen

Alkuvaiheessa teologian opintojani silloinen Helsingin piispa Eero Huovinen kävi pitämässä meille vasta opintomme aloittaneille luennon. Hän kuvasi, että ”papin tärkein työkalu on korvat. Ihmisellä on syystä yksi suu ja kaksi korvaa.” Useimmiten olemme toisillemme tueksi parhaiten silloin, kun emme itse sano mitään, mutta olemme valmiita kuuntelemaan. Äkkiseltään voisi luulla, että tehtävä on helppo. Olla vaan hiljaa ja antaa toisen puhua.  Mutta helppoa se ei ole. Liian usein pään sisäinen ääni kehottaa täyttämään tyhjän tilan tyhjällä puheella. Asia, joka ei vaatisi reaktioksi kuin ehkä myötätuntoisen katseen, halauksen, silityksen tai  huokauksen, huutaa monesti päämme sisällä, että ”Tähän on vastattava! On löydettävä oikeat sanat!” Jos en osaa lohduttaa sanallisesti, olenko tarpeeksi hyvä ystävä? Entä, jos toinenkaan ei sano mitään? Mitä sanon tai teen silloin? Miten kestän sitä, että joskus vaikeat asiat vaativat hiljaisuutta – molemminpuolista hiljaisuutta?  

Toisen kuuntelemiseen keskittyminen on myös ärsykkeillä täytetyssä ajassa haastavaa. Kännykän selaaminen samaan aikaan tai vaikka vain harhaileva katsekin kertoo, että läsnäolo on nyt päättynyt ja tyhjän tilan täyttää poissaoleva vuorovaikutus. Kuunteleminen on siis kaikkea muuta kuin helppoa! Se on yksi vaikeimpia kommunikaation muotoja, juuri siksi, että kuunnellessa ”näkyvä” kommunikaatio on eleetöntä ja hiljaista. Eleetöntä ja hiljaista, mutta silti – tai juuri siksi – lähes käsin kosketeltavan vahvaa ja voimaannuttavaa.  

Aloittaessani työt Rintasyöpäyhdistyksessä päätin pitää tuon viisaan piispan neuvon mielessäni. Minäkin olen puhelias. Olisi kauheasti aina sanottavaa ja höpöteltävää. Tilan täyttämistä sanoilla. Mutta joskus on hyvä osata olla hiljaa ja antaa tilan täyttyä sanojen sijaan välittämisellä. Välittäminen nimittäin useinkaan ei tarvitse lainkaan sanoja, vaan ”vain” sen, että olet. Tämän olen monesti myös kokenut käytännössä sairaanhoitajan työssä. Potilaan sängyn äärellä olen oppinut, että minulta odotetaan enemmän katsetta, kättä, lämpöä ja myötätuntoa kuin juuri oikeita sanoja. Se, että tarjoaa itsensä toiselle paljaana, ilman sanoja, vain läsnäolevana, on usein kaikkein arvokkainta tukea. Toisinaan voi olla tarpeen myös sanoittaa se, että sanoja ei ole: ”en tiedä, mitä sanoisin”. Silloin avaat oman ymmärryksesi, myötätuntosi ja sydämesi toiselle ihmiselle avuttomuuden hetkeen. Elämässä vastaan voi tulla asioita, joita ei voi, pysty tai halua sanoittaa. Silloin oman avuttomuuden myöntäminen ei ole heikkoutta, vaan päinvastoin kertoo toiselle, että olet siinä ihmetyksessä ja avuttomuudessakin hänen kanssaan, tässä hetkessä häntä varten.  

Läsnäolon ja rinnalla kulkemisen parhaita osaajia ovat useimmiten vertaiset, samantapaisen elämänkokemuksen tai vastoinkäymisen jakavat. Siksi Rintasyöpäyhdistyksessä tehtävä työ on ainutlaatuista: toiminnan sydän on vertaistuessa, jota parhaiten toisilleen osaavat tarjota samankaltaisia asioita kokeneet. Samankaltaisissa elämäntilanteissa olevien on myös helpompi antaa tilaa toisen tunteille ja kokemukselle. On ymmärrystä ja sydäntä nähdä, että toinen käy läpi jotain samaa – vaikka omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. Siksi jokainen suuri sydän, joka tuntee kutsumusta toimia vapaaehtoisena vertaistukihenkilönä samoja asioita läpikäyvän kanssa, on kultaakin kalliimpi.  

 

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Rinnakkain -lehden numerossa 4/2021.