Keskustelun paikka. Vaikka.
Katseeni on kiinnittynyt läppärin näyttöön enkä keskittymiseltäni huomaa, että kuusivuotias on hiipinyt taakseni hiljaa. Läppärillä pyörii Sari Nymanin palkittu Arjen paikka vaikka -animaatio. Ensin säikähdän, onko teos liian rankka pienelle lapselle. Mutta tämä kuusivuotias osaa esittää kysymyksiä. Niitä herää enemmän, ja vaikeampia, jos nyt lyön läppärin kannen kiinni.
Animaatiossa Sari käsittelee rintasyöpään sairastumiseen liittyviä tunteita ja kysymyksiä. Upeasta teoksestaan hän sai European Breast Cancer Conference EBCC:n Arts and Humanities -palkinnon. Palaan teoksen pariin tuon tuosta, näen sen osana ymmärrykseni syventämistä rintasyöpään sairastuneiden elämän äärellä. Niinpä tuona iltana katseeni oli jälleen animaatiossa, kun lapsi yllätti minut.
”Miksi tuolle käy noin?” lapsi kysyy, kun animaation hahmolta lähtee rinta, sitten toinen. Selitän. Lapsi katsoo silmät suurina. Hän tietää, mikä on syöpä. Vuoden sisällä syöpä on vienyt isotädin ja isovanhempien koiran. Papallakin oli syöpä. Kun siitä saatiin tieto, ensimmäinen kysymys oli: ”Onko se semmoinen kuin Joikhalla?” (Joikha-koira kuoli suolistosyöpään.) ”Ei”, vastaan. ”Papan syöpä saadaan parannettua”. Vaikka tämä onkin rehellinen ennuste, kirpaisee silti. Kuka huomisesta tietää?
Lasten kanssa Vaikeista Asioista pitää puhua oikeilla nimillä. Sairaalaan ei mennä hoitamaan ”pipiä”, ”pöpöä” tai ”möykkyä”. Leikkaus on leikkaus (joskin lapsentajuisesti selitettynä: on tärkeää selittää, että äitiä, isää, mummia tai kummia ei leikata keittiöfiskarseilla). Tulehdus on tulehdus, sen aiheuttaa bakteeri tai virus. Ja syöpä on syöpä. Kun pappa sairastui, pieni halusi tietää, mistä syöpä johtuu. Sain kävelyllä pitkiä katseita ohittamiltamme aikuisilta selittäessäni geeneistä, soluista, mutaatioista ja hallitsemattomasta kasvusta.
Kerroin myös hoidoista ja lääkkeistä. Ja että niitä kehitetään koko ajan lisää. Ja että monesti sairaus ei johda kuolemaan. Lapsi halusi tietää lisää. ”Miksi isotäti sitten kuoli?” ”Hänen syöpänsä oli sellainen, johon ei tällä hetkellä tunneta parantavaa hoitoa. Mutta hän sai silti hyvää hoitoa, loppuun asti.” ”Voivatko lapset sairastua syöpään?” Kurkkua kuristaa. ”Voivat, mutta useimmiten lasten syövät on parannettavissa”. ”Äiti eikö se leikkaaminen satu?” ”Ei satu, lääkärit osaavat puuduttaa tai nukuttaa potilaan ennen leikkausta”.
Keskustelut Vaikeista Asioista ovat usein raskaita, mutta välttämättömiä. Jos lapselle ei kerro asioista rehellisesti, hän saa valheen kyllä selville. Kertomatta jättämisen lapsi aistii muuttuneesta tunneilmapiiristä. Vaikeankin asian jakaminen on parempi kuin jättää asiasta puhumatta. Tärkeisiin keskusteluihin kannattaa varata turvallinen tila, aikaa ja rauhallinen mieli. Lapselle voi rehellisesti sanoa myös, että ei tiedä – jos ei oikeasti tiedä. Lapsi haluaa kuulla, että kävipä elämässä ja sairaudessa miten tahansa, hänestä pidetään aina huolta eikä hän jää yksin. Lapselle pitää myös kertoa, että sairastuneesta pidetään hyvää huolta sairauden joka vaiheessa. Samoin hänen pitää saada kuulla, että syöpä ei tartu, eikä ole hänen syytään.
Filosofian tohtori, psykoterapeutti Florence Schmitt neuvoo uudessa palliatiivisen hoidon opaskirjassaan Elämä jätä ovi auki – opas palliatiiviseen hoitoon siirtyvälle potilaalle ja hänen läheisilleen, että kun uskaltaa ajatella ja puhua läheisten kanssa, huomaa, että kestää paremmin murhetta. Yhdessä jaksaa aina paremmin murheita kuin yksin.
Kun salaisuudet rakkaiden välillä on murskattu, jäljelle jää rakkaus ja tässä hetkessä elettävä elämä.
Kuusivuotias katsoo videon loppuun. Kerron, että muovaillulla hahmolla on tosielämän esikuva. ”Tekeekö hän nyt videolle jatkoa?”, lapsi kysyy. ”En tiedä”, vastaan. ”Mutta hän voi tällä hetkellä hyvin.” Lapsi on tyytyväinen. Hän haluaa isona lääkäriksi.
Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Rinnakkain -lehden numerossa 3/2021.