Siirry suoraan sisältöön

Kipu kaverina

Tiina Huhtanen

Tiina Huhtanen

Uudenvuoden aattona selkäni kipeytyi, yhtäkkiä, ilman ennakkovaroitusta. Äkkiä tuntui, että kehoni vanhentui kerralla kolmekymmentä vuotta. En kyennyt poimimaan tavaroita lattialta enkä saanut sukkia itse jalkaan. Selkä on kiukutellut minulle ennenkin, ja arvelin, että tälläkin kerralla vaiva menee itsekseen ohi.

Kului melkein neljä viikkoa, ja selkä ei edelleenkään halunnut olla ystäväni. Välillä se lähetti oikeaan jalkaan sähköiskuja niin, että jalka ”lähti alta”, enkä pystynyt varaamaan jalalle. Haukoin henkeä sähköiskun voimasta. Noina hetkinä alkoi epätoivokin välillä hiipiä mukaan: eikö tämä hellitä koskaan? Ja kyse oli kuitenkin oikeasti lyhyestä ajasta, vain neljästä vaivaisesta viikosta!

Magneettikuva antoi tilanteeseen toivoa ja selkeyttä: kyse ei ole mistään pahanlaatuisesta. Kaksi lievää välilevynpullistumaa, tulehdusta ja turvotusta siellä on, mutta enimmäkseen lausunto kertoi siitä, että en ole enää parikymppinen ja selässä alkaa olla jo iän tuomia muutoksia (hämmentävää ihmiselle, joka selvästikin on keholtaan 45, mutta sielultaan yhä 20, ainakin huonossa huumorissa mitaten).

Kipu, vaikka hetkellinenkin, sai minut kuitenkin jälleen miettimään kipua myös työni näkökulmasta. Minulla on työssäni Rintasyöpäyhdistyksen sairaanhoitajana ollut mahdollisuus tutustua monenlaisiin elämäntarinoihin ja sitä myöten myös monenlaisiin kiputarinoihin. Kirjaimellisesti omissa luissa ja ytimissä jyystävä sähköiskukipu antoi taas perspektiiviä kohdata heitä, joille kipu on jokapäiväistä ja -öistä.

Kipuun suhtaudutaan helposti vähätellen tai ajatellen, että onhan meillä lääkkeitä, ota niitä. Mutta meidän ammattilaistenkin on hyvä muistaa, että aina kipu ei ratkea sillä helpoimmalla ja ilmeisimmällä tavalla. Olisi myös tarpeen aktiivisesti etsiä lääkkeettömiä keinoja helpottaa kipuja: jatkuva kolmiolääkkeiden varassa oleminenkin kun on myös potilaalle sietämätön tilanne, eikä kukaan halua koukuttua itseään vahvempiin aineisiin. Ja niin ikävä kuin se on usein kaikkivoipaiseksi nähdyn lääkearsenaalin edessä tunnustaa: on myös kipuja, mihin mikään lääkemäärä, ainakaan inhimillisesti nautittavissa oleva, ei ole riittävä tai toimiva.

Joskus kipu voi myös muuttaa pysyväksi asukkaaksi niin, että ei enää muista, miltä kivuttomuus tuntuu. Esimerkiksi sytostaattihoidot voivat aiheuttaa pysyvänluonteista neuropaattista kipua. Myös leikkausarven alueelle voi jäädä pysyvää kipua, vaikka onneksi täysin pysyvänluonteiset kivut ovatkin harvinaisia. Tällaista jatkuvassa kivussa elämistä meidän, joiden kivut ovat ohimeneviä tai hoidettavissa olevia, on vaikea, ellei mahdoton ymmärtää. Millaista on, jos ei pysty kivulta nukkumaan kuin pieniä muutaman minuutin horroksellisia pätkiä? Millaista on, kun ei enää muista, miltä tuntuu olla kivuton? Millaista on, kun kipu muuttuu ”kaveriksi”, jatkuvaksi seuralaiseksi, joka ei hellitä hetkeksikään? Emme ehkä sitä tosiaankaan kaveriksemme kutsu, mutta jatkuvan seuralaisen kanssa on opittava elämään. Kipu on kehon voimallinen viesti ja siksi se on myös kehomme viisautta, vaikkei sitä kivun hetkellä sellaiseksi ehkä osaakaan arvostaa.

Onneksi kipukokemuksen lisäksi kehollamme on myös paljon muuta viisautta, jolla tuota pysyvää kumppania voimme harhauttaa silloin, kun kipuviesti on kuultu ja haluamme siihen reagoida vaimentamalla kivun kokemusta. Mielellämme on uskomaton voima kivun hallinnassa tai sen mittasuhteisiin saamisessa. Hengitysharjoitukset (esimerkiksi koherentti hengitys: 5 sekuntia sisään – 5 ulos, viestii vagushermollemme, että ei ole hätää, hätätilannenappulasta voi päästää hetkeksi irti; sama vaikutus on myös tietoisesti pidennetyllä uloshengityksellä), mindfulness ja meditaatio voivat auttaa edes hetkeksi keskittymään muuhun kuin kipuun, ikään kuin harhauttaa aivojen kipukokemusta. Rentoutuminen, etenkin syvärentoutus (löytyy Tapahtumat -kalenteristamme, kannattaa kokeilla!) voi hetkellisesti viedä mielen sellaiseen tilaan, jossa pahin kivun kärki hellittää, kun keho rentoutuu ja päästää irti.

Ja jos näistä keinoista ei ole apua, tai kipu on niin kovaa, että mieli ei pysty harjoituksiin keskittymään, kipua voidaan joskus hoitaa myös esimerkiksi hermostostimulaatiolla, masennuslääkkeillä tai erilaisilla kognitiivisilla terapioilla. Näille kaikille yhteistä on se, että pyrimme vaikuttamaan kivun lisäksi myös siihen, miten sen koemme ja miten aivomme siihen suhtautuvat. Tärkeää olisi löytää juuri itselle sopiva hoitomuoto. Tämä voi vaatia tosin potilaalta usein (kohtuutontakin) sinnikkyyttä, kipu kun on vaikea pulma usein asiantuntijoillekin.

Kivun lähde, paikka, syy, kesto ja kokemus ovat kaikki myös yksilöllisiä, ja vaikka tutkimuksilla ja kuvantamisilla voidaan päästä jyvälle kivun syystä, osa siitä voi silti jäädä selittämättömyyden verhon alle. Tärkeintä olisi silloin kuulla potilaan omaa kokemusta ja toivetta. Mihin apua tarvitaan, ”missä on kivun kärki”, mihin helpotusta tarvitaan, mikä voisi toimia juuri minulle? Ja vaikeanakin hetkenä, yritä roikkua vaikka kivun varjossa toivon jyvässä kiinni – myös uusia keinoja taklata kipua kun kehitetään koko ajan. Ja tutkimusten mukaan toiveikkaan mieli toimii eri tavoin kuin toivonsa menettäneen: toivon kipinällä itsellään on siis aivoissa ikään kuin kipua lievittävä tehtävä. Mutta kukaan ei saa kokemustasi pyyhkiä tai mitätöidä: kivun kokemus on kuultava. Vaikka se jäisi sillä hetkellä ratkaisematta. Koska myös se, että tulee kivun kokemuksen kanssa aidosti kuulluksi, olipa kuulija vertaistukija, ammattilainen tai ystävä, voi olla kivunlievitystä itsessään.

 

Kuvituskuva: Jukka Muhonen