Arjen Paikka Vaikka
Mitä en halua sanoa
Syöpään sairastuneiden ystävien ja sukulaisten kokemuksista olen oppinut tuen tarjoamisesta, puhumisesta ja puhumattomuudesta todella paljon. Vaikka keskustelussa helpoin tie olisi ehkä täyttää tila tyhjällä tsemppipuheella, se ei yleensä ole paras vaihtoehto. On myös olemassa kliseitä ja fraaseja, joihin turvautuminen voi olla houkuttelevaa, mutta ei kuitenkaan kannata. Oletko Sinä kuullut jonkun näistä?
”Mä tiedän miltä susta tuntuu”. No, en kylläkään tiedä. Tämä pätee oikeastaan hyvässä ja pahassa kaikkeen elämän tunnekirjoon, syntymästä kuolemaan, onnen hetkistä syvimpään suruun. Onnessa ja onnettomuudessa, samankin sairauden tai samankaltaisen vastoinkäymisen kohtaamisessa, en minä oikeasti tiedä toisen tunteista mitään. Tiedän omat kokemukseni, ja syvästi ne tiedänkin. Jos toinen kysyy, voin kertoa omasta kokemuksestani. Mutta en voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Koskaan.
”Se-ja-se tuttukin selvisi tuosta.” Upea juttu! Mahtavaa! Tämä tieto ei kuitenkaan auta, kun sairaus osuu omalle kohdalle. Katso edellinen kohta: vertaisuus on upeaa. Mutta sen tarjoaminen patenttiratkaisuna ”hän selvisi – sinäkin selviät” ei vain toimi. Se ei vain aina elämässä, sairaudessa ja kuolemassa mene niin.
”Hän voitti syövän” tai ”hän hävisi taistelun syöpää vastaan”. Kyseessä ei ole jokin kiero elämän peli, joka voitetaan tai hävitään. Ja se, että joku kuolee syöpään, ei tarkoita, että ”hän ei taistellut”. Joku taas saattaa parantua ilman kokemusta ”taistelusta”. Syöpä ei ole taistelu, syöpä on sairaus. Onneksi usein parannettavissa oleva sairaus. Ei aina. Mutta palkintopokaaleita ei jaeta alussa eikä lopussa. Sairauden kanssa elävälle syöpä ei ole peliä, vaan elämää. Elämää, jota värittää sairaus, mutta sairaus ei ole koko elämä.
”No sulla on kuitenkin ihana perhe/lapsi/mies/vaimo/puoliso/työ/paras kaveri/kissa/koira/täydennä sopivalla.” No niinpä onkin. Se ei tarkoita, ettei ikävästä asiasta saisi olla ikävä olo. Jos elämässä yksi asia on hyvin ja toinen huonosti, saa siitä huonosti olevasta asiasta olla pahoilla mielin. Tai olla olematta. Toisen alleviivaamat elämän siunaukset eivät kuitenkaan siivoa pahaa mieltä pois tai maagisesti saa tuntemaan syvää kiitollisuutta, jos se huonosti oleva asia tuntuu järjettömän pahalta.
”Tuohan on se helppo syöpä”. Tämä klassikko on syytä unohtaa kärkeensä. Jokainen sairaus on omanlaisensa ja erilaisensa ja jokainen sairastunut on yksilö, eikä sairauden kulkua voi ennustaa muiden kokemusten perusteella. On toki olemassa niitä ”kevyempiä” syöpiä ja niitä parannettavissa olevia syöpiä, mutta diagnoosipaperi kourassa ei usein tunnu silloinkaan kevyeltä. Myös hyväennusteinen sairaus voi huolettaa, eikä huolen vähätteleminen auta – päinvastoin.
”Sulla on niin monta hyvää syytä elää, että voitat tämän kyllä”. Katso mitä edellä tuumaan voittopuheesta. Lisäksi meillä kaikilla on yleensä monta hyvää syytä elää, esimerkiksi elämä itse. Elämännälkä ei kuitenkaan ole suoraan verrannollinen korkeampaan parantumisprosenttiin. Myönteinen asenne auttaa, mutta ei kaverin kertomana. Ja on heitäkin, jotka kuolevat, vaikka elämässä olisi vielä ollut paljon hyvää ja kaunista. Ja on heitä, jotka kuolevat, vaikka uhkuisivat myönteistä elämänasennetta.
”Minulla oli ystävä/sukulainen, joka kuoli tuohon.” Tämäkään ei ole asia, minkä sairastunut haluaa kuulla, jos nyt ei yletöntä tsemppipuhettakaan. Erilaisia tulevaisuuden visioita mietitään siinä vaiheessa, kun ne tulevat ajankohtaiseksi. Sitä ennen on tämä hetki, tämän hetken murheet ja tämän hetken toivon, ilon ja valon pilkahdukset. Ja nämäkin jokaisella omanlaisensa, eikä kahta elämäntarinaa voi verrata yksi yhteen.
”Sinun täytyy jaksaa taistella!” Sanoo kuka? Ja katso myös kommentti taistelusta, voittamisesta ja häviämisestä. Entä jos ei jaksa? Entä jos haluaa vain maata pimeässä peiton alla sikiöasennossa? Tai ihan vain todeta ääneen: ”En jaksa.” Ei ole pakko jaksaa. Ei ole pakko taistella. Syöpä on syvältä. Joskus sitä ei vain jaksa.
Mitä sitten kannattaa sanoa? Ei tähänkään ole yhtä patenttiratkaisua, mutta ehkä ainakin ”Olen tässä, jos haluat puhua.” ”Kerro, jos voin jotenkin auttaa”. ”Voin käydä kaupassa/laittaa ruokaa/hieroa hartioita /tulla mukaasi lääkäriin…”, mitä ystävä tarvitseekaan. Ei se oikeastaan ole sen ihmeellisempää. Ei ylisanoja eikä ohipuhumista. Ei turhia tulkintoja, tsemppipuheita tai vertailuja. Vain sitä, että on siinä, kun tarve on kovin. On ihminen ihmiselle.
Ps. Blogitekstin kuva on Sari Nymanin palkitusta ”Arjen Paikka Vaikka” -animaatiosta, joka kannattaa tsekata osoitteessa: Arjen Paikka Vaikka – YouTube