Nytkun Mutkun Sitkun

Elämme jo kolmatta pandemiavuotta, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Vanha ”normaali” alkaa tuntua jo kaukaiselta; maskit, käsidesit, turvavälit, nenätikut ja pienimmänkin yskäisyn kavahtaminen normaalilta arjelta.  Ja juuri kun ajattelimme pandemian kenties hellittävän, kertovatkin tilastot ihan muuta, ja tämän päälle saamme vielä seurata uutisointia sodasta Ukrainassa ja miettiä tulevaisuuden epävarmuutta. Omakaan arki sairauksineen, huolineen ja murheineen ei pysähdy, vaikka ympäröivässä maailmassa tapahtuisi mitä.

Kerta toisensa jälkeen kauemmas horisonttiin lykkääntyvän ”sitkun” -elämän keskellä on kuitenkin ollut monia tilaisuuksia pysähtyä tarkastelemaan omaa elämäänsä tässä ja nyt ja pohtia, mitä poikkeava aika meille voi opettaa:

1. Nytkun -elämä on parasta elämää.

Pakotettu pysähtyminen, olipa sen syynä sairaus tai maailmanlaajuinen pandemia tai muuttunut turvallisuustilanne, tuo usein tullessaan perspektiivin muutoksen. Syventyvän ymmärryksen siitä, että elämä tapahtuu tässä ja nyt. Moni oppii arvostamaan elämänsä pieniä suuria hetkiä ja ennen kaikkea sen arkiseksi puuroksi sekoittuvia samanlaisina toistuvia päiviä pienine ilon ja surun välähdyksineen. Tavallista arkea sellaisena kuin se on. Kaikkine kupruineen. Tämä hetki meillä on nyt, kohta sekin on ohi.

2. Mutkun -elämä jää (lähes) taakse.

Kaikilla meillä on asioita, joita olisi voinut jäädä tapahtumattakin. On ihmissuhdekriisiä, on sairautta ja kipua, on kuolemaa. On eroja, on irtisanomisia, on työttömyyttä, on ison ja pienen mittakaavan onnettomuuksia. Aina ei todellakaan pääse kehumaan, että kaikki kolhut kasvattaisivat meistä Suuren Ihmisen. Aina vastoinkäymistä ei löydy suuria viisauksia tai valaistumista kivun tai surun keskellä. Vastaavan viestin saan myös monelta rintasyöpäpotilaalta. Olisipa tämäkin ”oppitunti” jäänyt saamatta, ei ole kärsineellä kirkkaampaa kruunua päässään, eikä tuhkasta aina nouse entistä vahvempi Feeniks-lintu. Mutta jospa sitä yrittäisi elää niin, että se, mikä on mennyt, on takana pysyvästi. Katse suuntaa eteenpäin. Vanhat aallot lyövät veneen perällä, keula suuntaa kohti uusia seikkailuja ja uusia aallokkoja.

3. Ei ole välttämättä olemassa Sitkun -elämää

Eräs rintasyöpäpotilas sanoi minulle jo melko varhaisessa vaiheessa pandemiaa, että nyt muutkin kuin vakavasti sairaat näkevät siivun siitä elämästä, mitä elämä on syövän kanssa. Eristäytymistä, tartuntojen pelkoa, flunssan välttelyä, kivojen tapahtumien peruuttamista, matkojen peruuttamista, huolta perheestä ja läheisistä ja heidän jaksamisestaan, tulevaisuuden epävarmuutta. Kun mahdollisuudet mennä, tehdä, lähteä, suunnitella, toimia impulsiivisesti, järjestää ex tempore -juhlat ja kaikki vapaus elää juuri kuten itse parhaaksi näkee, otetaan pois, jäljelle jää paljas arki ilman suuntaa ja suunnitelmia. Epävarmuuden, huolen ja hallitsemattomuuden tunteet voivat saada esiin itsessä piirteitä, joihin ei ”normaalissa” elämässä tule kiinnittäneeksi huomiota. Kuten tavallista lyhyemmän pinnan tai itkuherkkyyden. Toisaalta myös vahvuuden kohdata epävarmuus tai uusia luovuuden ulottuvuuksia. Tyhjentyvä kalenteri voi antaa tilaa uuden löytämiselle. Pakkopysähdys vie matkalle omaan itseen. Sitkun -elämä loppuu usein syöpädiagnoosiin.

Kun olen kohdannut saattohoitovaiheessa olevia potilaita, nytkun -elämän merkitys kirkastui uudella tavalla. Tapaamillani potilailla on niin ”mutkun” että ”nytkun” -ajatuksia, mutta ”sitkun” -elämä oli ohi. On pysäyttävää peilata omaa elämäänsä silmiin, joissa kaikki, mitä on, on tässä ja nyt. Kovissa paikoissa lauseet, kuten ”huomisesta kukaan ei tiedä”, ”meillä on vain tämä hetki” tai ”jokainen päivä on lahja”, suorastaan räjähtävät tajuntaan sadantuhannen voltin voimalla. Sillä näinhän se on. Jokainen meistä on kerran sen hetken edessä, että katse suuntaa täältä sinne jonnekin. Sitä voi surra ja murehtia etukäteen, pelätäkin, tai suhtautua siihen suurena, elämään kuuluvana mysteerinä, jonka me kaikki kerran kohtaamme. Mutta sitä ennen meillä on tämä hetki, tämä hengittävä keho, nämä tärkeät ihmiset arjessa ympärillä.

Yhtenä päivänä me kuolemme, mutta kaikki sitä edeltävät päivät me toden totta elämme.

Kuvituskuva: Jukka Muhonen