Olenko erilainen nainen? Rintapuolen pohdintoja
Miltä näyttää syöpäleikattu rinta?
En ollut koskaan nähnyt rintasyövän leikkausarpea, siis ennen kuin itseäni oli operoitu. Kuinka se on mahdollista, meitä leikkauksella hoidettujahan on valtava määrä elossa? Yksi selitys on ehkä se, etten vain ole katsonut pukuhuoneissa, saunailloissa yms. tilanteissa, joissa ollaan alasti vieraampienkin kesken.
Tai löysin kyllä netin syövereistä valokuvia, kun syöpädiagnoosin saatuani oikein etsin. Mutta ne valistusmielessä eri sivustoilla levitettävät kuvat eivät olleet kaunista katseltavaa, sillä malleina näyttivät toimivan varttuneemmat naiset. Ikääntynyt vartalo, hmm suoraan sanottuna, ei vastaa nuoruutta ihannoivia kauneusihanteita muutoinkaan. Oma lukunsa ovat taideprojektit, joissa antiikin jumalatarta muistuttava syöpäpotilas on hierottu kimallejauheella ja aseteltu fantastiseen paratiisimaisemaan valokuvattavaksi. Yleissivistyksessäni oli vähintään dreenireiän mentävä aukko, jossain edellä mainittujen ääripäiden välimaastossa olisi reaalimaailma.
Ei tänne missikisoihin ole tultu vaan uimaan
Syöpäleikkauksen jälkeen on pitänyt opetella toimimaan erilailla vähäpukeisena. Ensimmäistä kertaa jännittää, pysyykö rintaproteesi paikoillaan liikuntasuorituksessa, näyttävätkö rinnat symmetrisiltä tai mitä vaatteiden alta vilahtaa. Nolompaa kuin se että kaula-aukosta tai kainalosta pilkottaa arpi, on oikeastaan ettei mitään näy sillä kohtaa, missä ennen oli rinta. Sehän voi herättää hämmennystä muissa ja kirvoittaa yllättävän kommentin, johon en osaa varautua ja reagoida ”oikein”. No jaa, ei minulta kukaan tuntematon tai tutumpikaan ole tullut kyselemään onko rinta unohtunut kotiin. Eivät edes lapset, joiden suusta vanhan viisauden mukaan kuuluu totuus. Tyypillisesti ihmiset kuvittelevat, että muut ovat paljon kiinnostuneempia heistä kuin tosiasiassa ovatkaan. Useimmilla on oma napa lähinnä ja harvoin ainakaan naistenvuorolla katse hakeutuu toisen rintapieleen, vaan kohteliaasti katsotaan keskustelukumppania silmiin.
Mikäli on pienikin uhka, että epävarmuuden takia jätät väliin jonkin terveellisen tai nautinnollisen kokemuksen, niin harjoittele. Voit esitellä arpiasi – ja sitä mitä ei enää ole – ensin lähimmille ystäville tai perheenjäsenille. Totuttele uuteen tilanteeseen kokeilemalla erityisryhmille varattuja liikuntavuoroja, jos kotipaikkakuntasi niitä tarjoaa, siellä poikkeavuus on pääsääntö. Katso venähtävätkö naamat ja kuuntele mitä sanovat. Vai olisitko sinä se sanavalmis ystävä, joka lähtee henkiseksi tueksi uimahalliin ja johon voi luottaa, että osaat tarvittaessa täräyttää nasevan vastakommentin?
Lupa tuijottaa
Oikeastaan hiljaisuus ja näkymättömyys on uteliaisuuden kohtaamista pahempaa. Kiva jos joku katsoisi ja kysyisi, mikä minä olen naisiani. Ajattelen, etten ole erilainen tai epänormaali, koska mitä ihmettä se normaalius on ja kenellä muka on rinnat aivan samaa paria? Olen moninainen nainen, jollain alueella feminiinisyyden kirjoa. Jos kaltaiseni näkyisivät enemmän osana suuren yleisön arkea ja myös juhlien pintakiiltoa, se varmaan vähentäisi myös ns. luomujen ulkonäköpaineita. Mahtaisiko jokin aktivistiryhmittymä kelpuuttaa meikäläiset mukaan rintojen paljastamistempauksiin: pelkään, että siellä pitää olla vähintään nännipari esiteltäväksi eikä rumentavia arpia. Mitä ne terveet ihmiset nirsoilevat pienistä tai erikoisenmuotoisista rinnoistaan, heillä sentään on kaksi rintaa ja vieläpä luomua…
Kuka tarvitsee korjausleikkausta, käsi ylös!
Mitä itse asiassa pyrkisin rintarekonstruktiossa korjauttamaan? Syöpää ei voi poistaa elämänhistoriastani, eikä uusiutumisriskiä tulevaisuudestani, eikä mikään leikkaus ei ole vaaraton. Viisikymppisenä naisena on helppoa asennoitua, että rinnat joutavat jo mennä, nehän ovat päätehtävänsä hoitaneet naisellisuuden tunnusmerkkinä ja vauvojen ruokinnassa. Nuoremmilla ajatus uuden rinnan rakentamisen turhuudesta ei varmasti synny yhtä kevyesti, eikä pidäkään, koska elämänvaihe on täysin eri. Levinnyttä rintasyöpää sairastavilla ei ole mahdollisuutta korjausleikkaukseen yhteiskunnan piikkiin julkisella puolella, mikä voi joskus olla kohtuutonta. Jonkinlainen tarpeellisuusharkinta olisi paikallaan, sillä lopulta me kaikki kuolemme ja kaipaamme erilaisia puitteita laadukkaaseen elämään. Jos minulle tarjotaan korjausleikkausta, mielelläni lahjoittaisin sen enemmän tarvitsevalle. Naisellisuuteni ei ole yhdestä rinnasta kiinni – ja ehken enää osaisi olla tavallinen.