Paranemisen filosofiaa
Sairaanhoitajaopintojeni kiihdyttäessä kohti loppusuoraa olen pohtinut paljon paranemisen käsitettä. Lääketieteellisesti ajatellen hoidon tavoitteena on parantaa potilas, tai mikäli parantavaa hoitoa ei ole, parantaa potilaan elämänlaatua, lievittää kipua ja vähentää kärsimystä. Sairauden laadusta riippumatta siis tavoitteena on aina paraneminen. Kivun väheneminen, kärsimyksen väheneminen, parantunut tilanne nykytilanteeseen nähden. Paraneminenhan ei nimittäin tarkoita sitä, että palattaisiin sairastumista edeltävään tilanteeseen, vaan parantuminen suhteutetaan sairauden vaikeuteen, laatuun, parannettavuuteen, elämänlaatuun ja elinajan odotteeseen. Joka tapauksessa parantua-sana pitää itsessään sisällään ajatuksen siitä, että kyseessä on prosessi, joka vie meitä johonkin sellaiseen tilanteeseen, joka on lähtötilannetta parempi. Parantumiseen.
Kun aloitin opintoihini kuuluvan harjoitteluni Rintasyöpäyhdistyksessä, syöpäsairaanhoitaja Miia Merikallio painotti, että rintasyöpä muuttaa aina potilaan elämää. Rintasyöpämatkaa ei voi tehdä muina naisina tai miehinä ilman, että se vaikuttaisi mitenkään loppuelämään. Diagnoosi on useimmille vähintään jonkinasteinen sokki. Toiset masentuvat, toisissa herää taistelutahto, toisille kirkastuu elämän keskeisimmät asiat, toiset katkeroituvat. Eikä ennalta voi ennustaa, kuka mitenkin reagoi ja miten diagnoosi kehenkin vaikuttaa. Mutta, kuten Miia sanoi, elämä muuttuu väistämättä – mutta ei välttämättä aina huonompaan. Elämä ja elämänlaatu voi – ja monella näin myös käy – siis myös parantua.
Jokainen vakavasti sairastunut ymmärtää, että monet tsemppipuheet ja hyvällä tarkoitetut toteamukset tilastollisista paranemisprosenteista, vertailut kumminkaiman naapurin serkun tätipuoleen, joka sairasti jo 50-luvulla ja parani, eivät useinkaan helpota oman kriisin käsittelyä. Joskus jopa päinvastoin. Jokaisella sairastuneella on oikeus käsitellä oma sairautensa omalla tavallaan, omia voimavarojaan hyödyntäen, omia tukiverkkojaan hyödyntäen, itsesäälissä, surussa, taistelutahdossa tai voimalauseissa kylpien. Kukin tavallaan.
Mutta entä ne, jotka eivät löydä keinoa sairautensa käsittelemiseen? Miten parantuu hän, jolle lääketiede ei anna toivoa paranemisesta? Miten nähdä tulevaisuus paranevana, jos tuntuu, että joka suunnasta kerrotaan vain katkeria lukuja, faktoja ja tilastoja siitä, että tästä ei enää nousta? Miten parantaa toivoa, kun sairauden paranemisesta toivo on piiloutunut?
Haluan uskoa, että paraneminen ei ole vain lääketieteen suoraviivainen toteamus voitetusta sairaudesta, remissioon menneestä taudista, tuhotuista syöpäsoluista tai kirurgisesti onnistuneesti poistetusta kasvaimesta. Haluan uskoa, että sairauden laadusta riippumatta jokaisella meistä on mahdollisuus aina parempaan elämään. Parantuvaan elämään. Koska tulevaisuus on lopulta iso kysymysmerkki meille kaikille, eikä varmaa terveyttä voi luvata kenellekään. Parantuvaa elämää sen sijaan voi tavoitella. Terveellä se voi näkyä avautuvana ymmärryksenä arvostaa jokaista elettyä ja hengitettyä hetkeä. Sairastavalla se voi näkyä vähäisempänä kipuna, keventyneenä huolena, vähempänä väsymyksenä ja näistä nousevana kiitollisuutena. Saattohoitokodissa parempi elämä näkyy siinä, että niihin ei mennä kuolemaan. Niihin mennään elämään elämän viimeiset päivät. Sillä kun tähyämme kohti paranemista ja parantuvaa elämää, tärkein oivallus syntyy siitä, että tilanteestamme riippumatta oikea aika elää on juuri nyt. Tämä oivallus voi tehdä elämästä kaikkien sen koettelemuksienkin keskellä aidosti parantunutta, tässä hetkessä olemassaolon riemua hengittävää ja aidosti läsnäolevaa elämää.