Stop tissitiedusteluille!
”Aiotko sä laittaa silarit?”
Kysyisitkö tämän kysymyksen hyvältä ystävältäsi satunnaisen keskustelun lomassa? Tuskinpa. Miksi sitten jotkut kokevat, että kysymys on sopivaa esittää rintasyöpädiagnoosin saaneelle, ja joskus vielä puolitutulle rintasyöpädiagnoosin saaneelle? Rintojen rekonstruktiosta tai sen tekemättä jättämisestä kysyminen rintasyöpäpotilaalta ei todellakaan ole yhtään sen enempää sopivaa, kuin tiedustella rintojen suurentamisesta tai pienentämisestä keneltäkään muultakaan. Sairaus ei oikeuta rikkomaan kehokoskemattomuutta, myöskään sanojen tasolla. Rintasyöpään sairastuneet kuitenkin saavat oikeasti osakseen näitä tiedusteluja.
”No mut hei sähän saat sitte silarit! Vitsi mä oon kateellinen.”
Kun sairastumisesta kertoo ystäväpiirille, sukulaisille tai kavereille, useimmat ilmaisevat myötätuntoa. Kuitenkin liian usein kertoja saa osakseen ”letkeän” kommentin siitä, että ”nyt saat sitten uudet, entistä ehommat, tissit!” tai ”No eihän se poisto mitään haittaa, sähän saat uuden/uudet tilalle.” Haavoittavimmillaan kommentoija saattaa hyvin ajattelemattomasti kuitata, että rintasyöpään sairastuminen olisi ”hyvä juttu”, koska saa ”ilmaisen kauneusleikkauksen”. Tylyä, asiatonta ja ennen kaikkea todella ajattelematonta ja rumaa. ”kyllä mäki voisin yhden syövän ottaa, jos saisin sillä mahan pois ja terhakat tissit.” Etpä ehkä olisi samaa mieltä diagnoosipaperit kourassa.
”Varsin paljon kuulin että ihmiset on kateellisia siitä että pääsen mahamakkarasta eroon. Ei kovin moni ajattele et mitä kaikkea sen eteen on tarvinnu kärsiä ensin.”
Varmaankin osalla kommentoijista on taustalla hyvä tahto. Ajatus siitä, että jotain lohdutuksen sanaa pitää sanoa ystävälle, joka on tuntemattoman edessä hoitoineen, leikkauksineen, epävarmuuksineen. Kääntää kipeä, vaikea, elämän mullistava ja lopullisesti muuttava asia vitsiksi. Vähättelyn, liioittelun, ylipirteyden tai feikin tsempin osalta tässä pätee kuitenkin sääntö: jos et keksi muuta sanottavaa, kuin muuttuvaan ulkonäköön liittyvän mauttoman kommentin, mieluummin älä sano mitään.
Rintasyöpään sairastuminen on jo ennen ensimmäistäkään lääkettä, sädettä tai leikkausta, shokki. Ja kun hoitojuna lähtee rullaamaan raiteillaan, jokaisella asemalla tulee vastaan valtava määrä uutta tietoa, pohdittavaa ja päätettävää. Vaikka lääketieteellinen osaaminen on huipussaan Suomessa, ja hoitohenkilökunta osaa vastata kimuranteimpiinkin kysymyksiin, silti myös potilaan vastuulle jää paljon pohdittavaa. Haluanko korjausleikkauksen? Mitä tässä oikeastaan korjataan? Enkö ole täysi, kokonainen minä itse, myös ilman rintoja tai yksirintaisena? Ja jos haluan rekonstruktion, miten se toteutetaan? Selkäkielekkeestä? Vatsasta? Reidestä? Silikonilla vai omasta rasvasta? Vaikuttaako uusi rinta syövän uusimiseen? Sen löytämiseen ajoissa? Jos en halua rekonstruktiota, miten se vaikuttaa kehon toimivuuteen? Tuleeko kipuja? Tasapaino-ongelmia? Tähän kysymysmyrskyyn on onneksi paljon tarjolla tutkittua tietoa ja huippukirurgista osaamista. Mutta kaikkiin syvältä sisältä itsestä nouseviin kysymyksiin vastauksia ei välttämättä ole helppo löytää. Silloin suurin tuki on ystävä tai läheinen, joka seisoo rinnalla, olipa päätös mikä tahansa.
”Eihän jollain rinnoilla ole mitään väliä.”
Muuttuva keho on monelle kriisi, jonka käsittelyyn tulee saada varata riittävästi aikaa. Ystävänä ja sukulaisena aikaa ja tukea tarjoaa parhaiten kuuntelemalla, jos toinen haluaa siitä puhua. Kommentteja voi antaa, jos kommentteja kysytään. Mutta kunnioittava kommentti jättää tilaa ihmisen omalle tunteelle ja kokemukselle tilanteessa, ei pyri sanoittamaan sitä omista mielipiteistä käsin. Siksi ”mitä itse siitä ajattelet?” ”Miltä se sinusta tuntuu?” on vaihtoehtoina parempi kuin tarjota valmiita ratkaisuja, saati vitsailla kipeän asian kustannuksella – tai kuitata asia kuin sillä ei olisi mitään merkitystä.
Kun kysyin rintasyöpäpotilailta kokemuksia kehokommentoinnista, nousi esiin positiivisiakin kokemuksia. Ja niille yhteistä oli se, että omaan, muuttuvaan kehoon liittyvien tunteiden käsittelylle oli annettu hienotunteisesti tilaa. Synkkiäkään ajatuksia ei ollut yritetty selittää ”parhain päin”. Myös kiukulle ja katkeruudelle oli annettu tilaa ja aikaa. Hoitohenkilökunta oli tarjonnut tukea ja osannut vastata kysymyksiin. Kun olkapäätä oli tarvittu, sitä oli tarjottu. Muistutettu, että on kokonainen, vaikka keho muuttuisikin. Tunnekokemus oli kuultu. Meistä jokainen voi vaikuttaa asenteisiin ja antaa rintasyöpään sairastuneille mieluummin tilaa, aikaa, tukea; olkapään, johon nojata ja ystävän halauksen ulkonäköä arvioivien kommenttien sijaan.
Kehorauhaa kaikille! Pane STOP tissitiedusteluille!
Lainaukset ovat tosielämän esimerkkejä lauseista, joita rintasyöpään sairastuneet ovat kuulleet.