Tämä hetki riittää jaksamisen syyksi

Johanna Hasu on filosofian tohtori, pianonsoiton opettaja ja kirjailija, jonka tuoreessa runoteoksessa kerrotaan osuvasti syöpää sairastavan mielessä myllertävistä ajatuksista ja tunteista. Runot kuvaavat matkaa, joka on hyvin tunnistettava meille saman kokeneille. Tutut virstanpylväät vilisevät silmänurkassa läpi lukukokemuksen: kuolemanpelosta ja väsymyksestä toivonpilkahduksiin, lopulta kiitollisuuteen eletystä elämästä sekä sen jatkumisesta. Alun lamaannuttavasta pelosta huolimatta päiviä, kesiä ja talvia on yleensä sittenkin vielä edessä. Niistä on syytä olla onnellinen eikä toivoa pidä menettää.  

Hasun runojen järjestys vastaa hyvin hoitopolun tavanomaista etenemistä. Monen diagnoosin saaneen mielen ovat uutisen kuulemisen jälkeen vallanneet elämää ja kuolemaa koskevat pohdinnat, mitä kuvataan osuvasti seuraavassa katkelmassa:
”Heräsinpä taas
heräsin uuteen aamuun
Silmät sumeina, ranka jäykkänä
nivelet natisten ja pää raskaana
Mutta heräsin”.  

Tunnelma on tuttu ja samastuttava. Kuinka moni meistä onkaan miettinyt nukahtaessaan, avaako silmiään enää koskaan vai tässäkö tämä oli, minun elämäni. 

Toivottomuuden jälkeen alkaa selviäminen, uuden suunnan haparoiminen, jota runoilija kuvaa muun muassa näin:
”Vaan aika kulkee eteenpäin
välittämättä siitä
että minun oli pakko pysähtyä”.  

Miten totta onkaan, että sairastuminen tuo mukanaan äkkipysähdyksen, jonka aikana omat arvot ja asenteet sekä tavoitteet tulevat punnituksi tarkalla vaa’alla ja sommiteltua uudenlaiseen järjestykseen. Ennen uutta liikkeellelähtöä on aikaa katsoa eteen, taakse ja ympärille, vilkaista olen yli menneeseen ja tähyillä kaukoputkella tulevaa. 

Hasun runot kuvaavat myös läheisten merkitystä, omat tekstinsä saavat niin lapsi kuin isä ja äitikin. Viimeistään sairastumisen seurauksena läheisten ja heidän kanssaan vietetyn ajan merkitys kirkastuu. Muistan omasta potilasajastani tarpeen ympäröidä itseni perheenjäsenilläni sekä onnellisilla, yhdessäoloon liittyvillä muistoilla. Tätä Hasu kuvaa hienosti kirjoittaessaan
”Sillä minun jouluni on siellä
missä lapset olivat pieniä
kuusi oli vihreä
ja koristeltu itse tehdyillä enkeleillä”.  

Läpi koko runokirjan toistuu punaisena lankana toivon teema. Tämä päivän tutkimuksen ja kokemuksen nojalla tiedetään, että kyseessä on tärkeä voimavara, joka tukee vaikeista tilanteista selviytymistä. Pidän ajatuksesta, että vaikka toivoa olisi vain vähän, monta pientä pilkahdusta muodostaa yhdessä isomman valon.
”Antakaa loistaa pienten liekkien
tehkää niistä ketju”,
sanoo runoilija ja tarjoaa kauniin metaforan yhteisöllisyyden ja vertaistuen voimalle. 

Jos minua pyydettäisiin kuvailemaan Hasun runoja ja niiden tunnelmaa yhdellä sanalla, kutsuisin niitä lohturunoiksi. Sanoiksi puettujen ajatusten avulla kirjoittajan yksityisestä kokemuksesta tulee yleinen. Runot ovat syntyneet kirjoilijan omasta elämästä, mutta toimivat lohtuna muille saman kokeneille.  

On rauhoittavaa ajatella, että joku toinen on pohtinut samankaltaisia kysymyksiä, käynyt läpi vastaavia pelkoja ja tuntenut yhtä lailla olevansa eksyksissä elämän valtamerellä, kun kaikki muut tuntuvat purjehtivan kohti määränpäätä. Silloin on hyvä tietää, Hasun sanoja lainaten, että  ”joku toinenkin oli kulkenut tätä polkua ennen minua”. 

Johanna Hasu: En ole kuolemassa vielä.
Reuna Publishing House Oy, 2022.