Toivo on keltainen talo
Aurinko paistaa keittiön ikkunan rakosista. Ilmassa leijailee pieniä hiukkasia, risteillen, kuin hakien toisiaan. Alkukesän lämpö tulvii keittiöön asti. Aikuinen tiskaa. Astiat kolahtelevat lavuaarin reunaan. Jaloissaan pyörii lapsia, leikkeineen, kiljahdellen. Makaan sängyllä ja kuuntelen alakerran ääniä. Perheen ääniä, kodin ääniä. Katseeni lepää päiväpeitolla. Peiton pinnassa on nukkaa, koirankarvojakin. Olen kyljelläni ja kovin kipeä. Luitani särkee, tunnen jokaisen lihaksen kehossani, jaloissani kipu säkenöi. Turvaan itseäni pitämällä vartaloni kyttyrässä, kädet upotettuna jalkojen väliin. Viltin kulma liepottaa kaulallani. Olen uponnut sängyn pehmeään syliin. Olen yksin, hiljaa huoneessani, väsyneenä torkkuen, mutta kuulen äänet alhaalta. Äänet sitovat meidät yhteen. Olen osa heitä, osa tätä meidän perhettämme. Näihin ääniin tiivistyy se, miksi olen elänyt.
Teininä, kovin ahdistavan ajan keskellä, näin lohtua tuovan unen, joka on kantanut minua koko elämäni ajan. Unessa kuulin tiskauksen rauhoittavan kolkkeen, veden virtauksen hanasta. Tunsin unessa vahvasti, miten turvallinen aikuinen laittoi ruokaa, tiskaili, kuivaili lavuaarin piennarta rätillä. Hahmolla ei ollut kasvoja, ei tarkempaa muotoa. Vain rakkauden ja turvan muoto. Lämpö muovasi hänen vartalonsa vahvaksi. Loitompaa kuului lasten ääniä. Tiesin niiden olevan perheeni äänet, vaikkei minulla perhettä ollutkaan asuessani tuolloin yksin kosmoksessa, ilman ketään. Unessa katsoin kesäistä keittiötä. Se oli keltaisessa talossa. Valon kajastus sälekaihtimien välissä, avoinna olevasta ikkunasta tulevaa kesän lämpöä pystyin lähes koskettamaan. Tunnelma oli vahva, turvallinen, tasapainoinen. Ei tarvinnut pelätä mitään. Saatoin rauhassa katsoa tätä näkyä ja kuva piirtyi silmiini lähes todentuntuiseksi kokemukseksi. Aika ajoin elämäni aikana olen etsinyt unen keltaista taloa. Se antoi minulle toivon, että jonain päivänä elämäni on täynnä turvallista arkea, jolloin ei tarvitse pelätä mitään, vaan voin olla rauhassa. Etten ole enää yksin, vaan hoivaavan läheisyyden luona, perheeni keskellä.
Vuosikymmenten jälkeen katson samaa kuvaa silmieni edessä. Muistikuvana unestani, joka heijastuu pysäytyskuvaksi tämän hetken elämäni päälle lähes yhtämittaisena. Tajuan, että elän nyt unikuvaani todeksi. Puolisoni on tuo turvallinen aikuinen, joka hoivaa minua ja perhettämme laittamalla ruokaa silloin kun olen syövän runtelemien hoitojen jäljiltä todella kipeä. Yhtä kipeä, kuin nuoruusvuosina, jolloin henkinen kuormitus oli syövyttää minut elävältä. Nytkin olen kipeä, mutta fyysisesti. Kivut raastavat kehoani sisältäpäin. En voi sille mitään. En pystynyt nuorena vaikuttamaan asioihin, joita vain tapahtui, joita tulvi elämääni. En pystynyt nytkään vaikuttamaan siihen, että syöpä tuli.
Vuosien kulkiessa elämäni virrassa syntyi syöpä, joka aiheutti minussa samankaltaista kipua. Nyt tilanteeni on kuitenkin toinen. Silmieni edessä olevassa hetkessä on tuo ikuisesti minulta kadoksissa ollut turvallinen aikuinen, joka kattilaa hämmentäessään ja rauhassa hellan ääressä seisoessaan rakentaa sisälleni voimaa. Ruokkii ja hoivaa sisäistä lastani, joka on tuskan ja kipujen keskellä. Nuorena en löytänyt turvallista aikuista elämääni kuin unikuvissa.
Se muistona elävä unikuva kaukaisuudesta on muuttunut nyt todeksi. Hoiva ja läheisyys ovat totta. Olen rakastettu. Olen rakentanut keltaisen talon, ison perheen, hoivaa ja huolenpitoa. En ole enää yksin kuin nuorena olin. Niinä hetkinä, kun elämässäni on ollut oikein vaikeaa, olen antanut tuon keltaisen talon miljöön tulla viivähtämään tietoisuuteeni. Olen katsellut keittiöön, yrittänyt napata hiukkasia käsiini. Vahva mielikuva on muuttunut eläväksi elämäksi. Toivo on kasvanut todeksi.
Rintasyöpäyhdistyksen vuoden 2023 teema on Toivo kannattaa! Toivon teema tulee näkymään yhdistyksen sivuilla julkaistuissa blogeissa.