Siirry suoraan sisältöön

Toivo.

Kaisa Martinkauppi-Vanninen

Kaisa Martinkauppi-Vanninen

Minulle ensimmäinen ajatus ja mielleyhtymä toivosta on musta, lempeillä ja älykkäillä silmillään katsova labradorinnoutaja nimeltään Toivo. Me saimme kunnian olla Toivon hoitoperhe, kun Toivo opiskeli vaativaan tehtäväänsä opaskoiraksi.  Toivolla oli myös oma tärkeä roolinsa rintasyöpämatkassani.

Rintasyöpään sairastuminen oli imaisu mustaan aukkoon. Mitä nyt – oliko tämä tässä? Nämä ovat varmasti kaikkien ensimmäisiä ajatuksia heti diagnoosin saatuaan. Siinä kohdassa koko normaali elämä ikään kuin kaikkoaa jonnekin kauemmaksi. Alkujärkytyksen jälkeen ja varsinkin hoitojunan lähtiessä puksuttamaan eteenpäin tasaisen varmasti alkaa myös pikkuhiljaa herätä toivo. Toivo, että kyllä tästä selvitään. Lääkärin lohduttavat sanat: ” kyllä me sinut kuntoon saadaan” toimivat toivon ankkurina koko hoitopolun ajan.

Toivo voi olla eri asioita eri ihmisille, mutta niin kauan kun on toivoa, niin kauan on elämää. Oli tilanne mikä tahansa, niin toivon löytäminen jossain muodossa auttaa meitä taas eteenpäin. Milloin huterasti kompuroiden valssin askelin kaksi eteen, yksi taakse ja milloin riemun loikkauksin.

Itselle toivoa loivat monet eri asiat, joskus jopa hyvinkin arkiset. Kun keskellä sytostaattihoitoja yhtenä aamuna aamukahvi ja voileipä maistuivatkin taas, herää toivo siitä normaalista arjesta, joka silloin tuntui hävinneen kokonaan. Kun kaljussa päänahassa näkyi juuri ja juuri aavistus uudelleen kasvavaa tukkaa. Kevään tulo, joka kohdallani merkitsi myös sekä sytostaattihoitojen ja sädehoitojen loppumista ja palaamista elämään, jota ei tahdittanut seuraava hoitoaika. Löysin myös aivan uuden toivon tuojan ja sen ylläpitäjän: vertaistuen. Se kannatteli ja kannattelee edelleen. Tärkeimpänä toivon airueina minulle olivat läheiset, jotka jaksoivat aina vaan todeta, jopa lakonisesti, että kyllä tästä selvitään ja välillä melkein kiskoa väkisin sieltä mustista vesistä tulevaisuuden suunnitteluun. Mitä kukkia istutetaan, mihin tomaatintaimet laitetaan, ensi vuonna voitaisiin käydä siellä, mitä ruokaa laitetaan, kun lapset tulee kylään, milloin menette kaupunkilomalle, niin tullaan koiravahdeiksi.

Niin, ne koirat. Itselle omat koirat olivat tassuterapeutteja, maadoittajia ja myös tärkeitä toivon ylläpitäjiä. Heidän kanssaan touhuaminen tai ihan vaan oleminen ja rapsuttelu loivat toivoa tulevaan. Ehkä osansa oli hyvänolon hormoneilla, joita tutkitusti erittyy koiran ja ihmisen vuorovaikutuksessa, puolin ja toisin. Joka tapauksessa koirat toivat minulle paljon toivoa. On mustan labradorinnoutaja Toivon ansiota, että meillä on nyt nämä omat koirat. Toivo muistutti meitä taas siitä, miten olimme silloin kaivanneet tassujen tepsuttelua ja niin meille tuli ensin Usko ja sen jälkeen Voitto, kaksi ruskeaa labradorinnoutajaa.

Toivo merkitsee meille kaikille eri asioita ja jokainen löytää omanlaisensa toivon. Kannustan kaikkia tunnistamaan ne pienen pienetkin toivon hippuset; isommista nyt puhumattakaan.

Toivo kannattaa!

 

Ps. Tällä hetkellä labradorinnoutaja Toivo toimii ansiokkaasti tehtävässään näkövammaisen käyttäjänsä opaskoirana, mutta elää myös ihanaa koiranelämää ’vapaalla’ ollessaan.

 

Rintasyöpäyhdistyksen vuoden 2023 teema on Toivo kannattaa! Toivon teema tulee näkymään yhdistyksen sivuilla julkaistuissa blogeissa.