Villejä lupiineja, pyydystettyjä hetkiä ja kesytettyjä ajatuksia
Saimme kokea tämänkin lämpimän juhannuksen. Puolitoista vuotta sitten sairastuttuani minun oli vaikea uskoa, että elämäni olisi jo tässä vaiheessa palautunut monelta osin entiselleen: vietän mökkijuhannusta, nautin keskikesästä ja jopa unohdan sairauteni pitkiksi ajoiksi.
Juhannukseen liittyy paljon perinteitä. Toisto tuo jatkuvuuden tunteen, toimii siltana vuosien välillä ja tuo monia rakkaita muistoja mieleen. Meidän perheemme keskikesän juhlaan kuuluvat mökin pihalla sinisinä kukkivat villit lupiinit, juhannusruusut, liplattava Saimaa, pysähtynyt tunnelma, hyvä ruoka ja yhdessäolo. Tänä vuonna vietin aikaa puolisoni ja kahden havannankoirani kanssa. Muistelen melko haikeana niitä vuosia, jolloin lapset olivat pieniä ja isäpuoli elossa laulamassa ”Ilta Saimaalla” hienolla bassoäänellään – Saimaa on illalla kauneimmillaan.
Sairaus on opettanut minulle hyödyllisen taidon: osaan nykyisin pyydystää hetkiä. Koppaan niitä kiinni ilmasta, kun ne lennähtävät ohitseni. Hyvältä näyttävä, kohti tuleva kokemus saa minut valpastumaan ja nappaamaan tarkasti niin, että saalis on pian tiukasti hyppysissäni. Katselen sitä kämmenelläni ja tunnustelen sormillani, kuuntelen ja tuoksuttelen sitä. Painan sen tiukasti sydäntäni vasten ja mahdollisimman tarkasti muistiini tulevaa tarvetta varten. Muistan nuoruuden kirjallisuustieteen luennoilta Englannin romantiikan järvikoulun runoilijan ajatuksen, että elämän onnellisuus muodostuu ketjusta pieniä, ohikiitäviä onnen hetkiä. Juhannusilta on ehdottomasti yksi tällainen kultapaperiin kääritty tuokio. Taidan säilöä sen muistojeni arkiston perukoille.
Tänä vuonna ehdin pysähtyä ja mietiskellä. Laiturilla istuessani näin vesikirpun hyppelemässä ja tulin miettineeksi ilmiötä, joka kannatteli tuota pientä, höyhenenkevyttä hyönteistä. Miten itsestään selvä ja tarpeellinen asia. Meille ihmisillekin on hyväksi sopiva määrä pintajännitystä. Silloin ei tule päästäneeksi ihan kaikkia pikkuasioita ihon alle, ei murehdi turhia, ei anna jokaisen tölväisyn upota eikä aina mieti jälkikäteen ”puhuinko tyhmiä, mokasinko, loukkasinko, olinko ajattelematon”. Mieheni huomasi kummallisen asian: kirpulla on trimmatun puudelin varjo. Jostain syystä vesi taittoi sen niin, pohjassa näkyivät heijastuksena vedessä olevat painaumat, eivät eläimen ääriviivat. Tästä voisi saada aikaan vaikka kuinka hienon vertauskuvan: kuopat pintajännityksessä tekevät kirpusta villakoiran.
Tänään päivä on jo muutaman sekunnin lyhyempi kuin eilen ja joulukin vain puolen vuoden päässä. Väliin mahtuu arkea, juhlaa, työtä, lomapäiviä sekä hyviä, huonoja ja ihan tavallisia hetkiä. Kaikilla niistä ei suinkaan ole kultakäärettä ympärillään ja joskus voi tuntua, ettei millään jaksaisi. Silloin on hyvä kaivaa varastosta käyttöön niitä kiinni napattuja ja muistoihin säilöttyjä onnen hetkiä, kesäillan lämpöä ja seitsemän yrtin tuoksua.
Lämpimiä päiviä ja toivonkipinöitä teille jokaiselle