Siirry suoraan sisältöön

Voiko toivon vääntää rautalangasta?

Kirsi Tolvanen

Kirsi Tolvanen

Tämä on tarina toivosta. Ja hevosesta sekä rautalangasta.

Sain rintasyöpädiagnoosin syksyllä 2021. Se oli kuin piste ii:n päälle koko kauheaan mustaan vuoteen, sillä muutamaa kuukautta aiemmin äitini oli kuollut yllättäen. Olin niin turta kaikesta siitä päälle vyöryvästä kamaluudesta, että kun kirurgi ilmoitti vastaan otollaan empatiaa katseessaan ja äänessään ”valitettavasti sinulla on rintasyöpä”, en tuntenut oikeastaan mitään. ”Ahaa”, totesin.  Joskus pitkän ajan päästä luin, että potilaskertomukseeni oli kirjattu: ”potilas tulee vastaanotolle ilman saattajaa, suhtautuu diagnoosiin rauhallisesti”.  Myöhemmin kuulin, että olisi hyvä, jos ensimmäisellä vastaanottokerralla olisi joku läheinen mukana.  No, minähän olin ollut niinkin luottavainen, että uskoin vielä kirurgin vastaanotolle odottaessani, että ei kai minulla nyt mitään syöpää ole. Jälkeenpäin olen ajatellut, että uskoinko todella ihmisiä kutsuttavan sairaalaan kuulemaan neulanäytteiden tuloksia, joissa ei olisi syöpää. Ilmeisesti uskoin. Niin naiivi minä silloin olin.

Paksuneulanäytteistä oli siis selvinnyt, että syöpäni oli aggressiivinen, rinnassa viuhkamaisesti laajalla alueella ja levinnyt myös imusolmukkeisiin. Niinpä sain melko nopeasti ajan tietokonetomografia-kuvaukseen, jossa tutkitaan, onko syöpä levinnyt esimerkiksi luustoon tai sisäelimiin. Tässä vaiheessa tietenkin psyykkasin itseäni siihen mahdollisuuteen, että syöpää löytyy muualtakin kuin rinnasta ja imusolmukkeista, jonka jälkeen olisin syöpäkroonikko. Ajatus tuntui todella ahdistavalta, kun muutamaa viikkoa aikaisemmin olin ollut (mielestäni) täysin terve ja yhtäkkiä olisinkin ehkä kuolemansairas. 45-vuotiaana minulle kerrottaisiin ennuste, kuinka monta vuotta mahdollisesti olisi vielä elinaikaa jäljellä.

TT-kuvaus oli päivänä, jolloin meillä oli hevonen raveissa juoksemassa ja mieheni joutui lähtemään sinne ilman minua, sillä en ehtinyt mukaan. Illalla sairaalasta palattuani aloin haalia muita hevosia sisälle talliin. Oli jo hämärää, syksyistä ja hevoset tulivat mielellään ulkoa sisälle lämpimään talliin. Tuolloin kolmevuotias tammamme kuitenkin käyttäytyi varsin kummallisesti. Se tärisi, hengitti nopeasti ja potkiskeli mahansa alle. ”Ähkykö”, välähti mielessäni. Hevonen ei kuitenkaan ollut sellainen kuin ähkyhevoset yleensä, ei koettanut heittäytyä makuulle tai ollut apaattinen, pikemminkin ylivireä. Sitten mieleeni tuli, että tallissahan oli ollut hengitystieinfektiota. Olin lukenut äskettäin, että herpes-viruksen neurologista muotoa oli löytynyt joltain hevoselta Suomessa. Siinä virus siis vaikuttaa aivoihin ja yleensä hevonen menee niin huonoon kuntoon, että se joudutaan lopettamaan. Mielessäni vilisi kuvia siitä, että koko talli sairastuu tuohon tautimuotoon ja joudumme lopettamaan kaikki hevoset. Sitä en kestäisi! Kestäisin oman sairauteni kyllä, mutta sen lisäksi kaikkien hevosteni menetys?  Ei ikinä!

Soitin miehelleni, joka oli tulossa jo pois raveista.

”Karreera on ehkä halvaantunut. Se seisoo huonosti, tärisee ja hengittää nopeasti. Sillä on varmaan se herpes viruksen aivomuoto. Joudut ehkä lopettamaan sen, kun tulet kotiin”, sopersin itku kurkussa. En yleensä ollut tällainen. Olin viileän rauhallinen ja otin tilanteen kuin tilanteen haltuun. Mutta nyt en ollut oma itseni, tämä vain oli jotenkin liikaa.

Mies oli hetken hiljaa. Sitten hän rauhoitteli minua ja käski soittaa eläinlääkärille. Otin muutaman minuutin aikalisän, hengitin palleahengitystä, rauhoituinkin ja aloin sitten soittamaan päivystävälle eläinlääkärille.

”Luulen, että hevoseni on halvaantunut. Meillä on ollut hengitystieinfektiota tallissa. Pelkään, että tämä on nyt sitä herpeksen neurologista muotoa.”

Kuten miehenikin, oli eläinlääkärikin hetken hiljaa ja sulatteli kuulemaansa. Sitten hän sanoi lähtevänsä tulemaan. Käski vielä mitata hevoselta kuumeen. Niinpä otin mittarin ja lähdin Karreeran luo. Kiersin sen takapuolelle mittarini kanssa ja samaan aikaan tajusin, että hevosraukan hännässä oli nippu rautalankaa. Se roikkui osittain maassa ja oli kiertyneenä häntäjouhiin kuitenkin niin tiukasti, että ei lähtenyt pois kuin irrottelemalla. Luultavasti hevonen oli aidassa huiskinut hännällään liian lähellä aitaa, lanka oli tarttunut häntään ja kun se oli oletettavasti lähtenyt säikähtäneenä juoksemaan, lanka oli kiertynyt jouhiin.  Irrottelin langan hännästä ja hevonen silmin nähden huokasi helpotuksesta kuin olisi sanonut: ”kuinka sinä hölmö ihminen et tajunnut tuota, kun yritin kertoa sinulle, että minulla on hätä”. Mittasin vielä lämmönkin. Se oli normaali.

Sitten soitto eläinlääkärille.

”Hei kuule, nyt kävi semmonen juttu, että tää halvaus johtuikin rautalangasta, joka sillä hevosella oli hännässä. Otin sen pois ja se alkoi heti syödä. Lämpökin on normaali.”

Pääsin suunnilleen tuohon asti selityksessäni, mutta sitten en enää pystynyt estämään kikatusta. Se vain alkoi pursuta sisältäni ja nauroin kippurassa tallin käytävällä. Koko päivän, ehkä muutaman viikonkin stressi tuntui purkautuvan siinä nauraessa hevosen rautalankahalvaukselle. Eläinlääkärikin nauroi, luultavasti kylläkin helpotuksesta, että sai kääntyä takaisin kotiin, eikä tarvinnut lähteä hoitamaan hysteerisen naisen halvaantunutta hevosta. Ymmärrän häntä täysin.  Mieskin oli tyytyväinen, kun kuuli rautalankahalvauksesta. Katselin iltaruokiaan syövän hevosen kirkkaisiin, terveisiin silmiin. Mikä ihana näky!

Muutamaa päivää myöhemmin sain sairaalasta tekstiviestin ”Body-ct:ssä ei poikkeavaa”. Olin autossa, pysäytin sen, luin viestin moneen kertaan ja hetken aikaa vain istuin silmät kiinni, kiitollisena. Tiesin nyt, miltä hevosestani oli tuntunut, kun rautalanka oli saatu sen hännästä pois. Siitä oli tuntunut juuri tältä, vapautuneelta. Olin juuri vapautunut omasta rautalangastani ja vaikka minulla oli edelleen syöpä, se oli paikallinen ja sitä alettaisiin hoitaa jo muutaman päivän päästä. Sitä toivoa, mikä tuossa tilanteessa virisi, en ikinä unohda. Tunsin, että elämäni kakkososa oli alkanut juuri nyt. Tiesin kyllä, että en voi olla varma siitä, että syöpä ei leviäisi joskus tulevaisuudessa, mutta juuri nyt tilanne oli hyvä.

Rautalanka hännässä tuli mieleen myös silloin, kun makasin osastolla rinnan kokopoiston ja kainalon tyhjennyksen jälkeen. Rinta kasvaimineen oli nyt poissa, patologin pöydällä tutkittavana ja sen jälkeen se lentäisi jätekasaan, jonne se joutikin. Tunsin sitä samaa vapautumisen tunnetta, toivoa ja kiitollisuutta kuin sen jälkeen, kun kuulin syövän olevan paikallinen. Oli ihanaa olla elossa! Vaikkakin leikkauksen jälkeisenä päivänä jouduin liikkumaan rollaattorilla, koska verenpaineeni oli todella matala ja minua huimasi, kun nousin sängystä. Vaikkakin komea nuori mies, joka oli sairaanhoitajaharjoittelijana osastolla, autteli minua vessaan kuin palvelukodin asukasta ja minua nolotti. Vaikkakin edessäni oli vielä sädehoitoa ja melkein vuoden kestävä vasta-ainehoito, joka oli tarkoitettu nimenomaan minun syöpätyypilleni, mutta osaston ikkunasta paistava kevätaurinko antoi toivoa siitä, että pahin oli nyt takana. Minun rautalankani oli nyt poissa. Kuten Karreera-tammakin rautalankaepisodin jälkeisenä aamuna, saatoin jatkaa matkaani riemukkaasti häntääni heiluttaen. Ja sitten kun voimat antavat myöten, ehkäpä jopa hieman pukkilaukkaakin laukaten.

 

Rintasyöpäyhdistyksen vuosien 2023-24 teema on Toivo kannattaa! Toivon teema tulee näkymään yhdistyksen sivuilla julkaistuissa blogeissa.