Siirry suoraan sisältöön

Kirjoittamalla apua ahdistukseen – syöpämustetta paperille vuodattamassa

Tuuli Jokivartio-Toivonen

Tuuli Jokivartio-Toivonen

”Kuka minä olen?” on meille kaikille yhteinen sydämen huuto, johon etsimme vastausta läpi elämämme. Äkillisen kriisin kohdatessa tuo kysymys saattaa kaikua sisimmässämme pelottavan voimakkaana ja muuttua muotoon ”kuka kumma minä nyt sitten olen?”  Mielessä pyörii sitkeästi myös hätääntynyt ihmetys ”mitä minusta on tulossa ja olenko kohta enää olemassakaan?” Moni rintasyöpään sairastunut kokee pelkoa ja ahdistusta etenkin sairauden alkuvaiheessa ja hyötyy tässä tilanteessa keskusteluavusta, jota tarjoavat esimerkiksi oma yhdistyksemme Europa Donna Finland ja sairaanhoitopiirit, ystäviä ja läheisiä unohtamatta. Minä rauhoitin sairastumiseeni liittyvää ahdistusta myös kirjallisuusterapian sekä taideterapian menetelmien avulla ja sain niistä valtavasti apua tilanteen käsittelyyn.

Tuoreen diagnoosin saaneena, rintasyövän noviisina istuin hieman pökerryksissä ystäväni seurassa helsinkiläisessä ravintolassa lounaalla. Olin juuri saanut tietää, että hoidot aloitetaan solusalpaajilla ja leikkaukseen pääsisin vasta myöhemmin. Psykoterapeutti ja kirjallisuusterapeutti Silja teki tuolloin ystävän teon ja käytti oman ruokatuntinsa minun kuuntelemiseeni. Totesin silloin hänelle, että minulla on oikeassa rinnassani kaksi kovaa mustaa möykkyä, jotka sulatetaan sytostaattihoidolla nesteeksi, minkä jälkeen aioin ohjata syöpämusteen käsivartta sekä kynää pitkin paperille ja kauas kehostani. Ulos minusta, pois, pois.

Sairastamisen, hoitojen ja voimakkaana kokemani kuolemanpelon lomassa paperille alkoi virrata runoja ja kirjallista ajatuksenvirtaa sekä piirustuksia ja maalauksia. Kun oikein ahdisti, saatoin määrätä itselleni harjoituksen, jonka aikana kirjoitin ”minä pelkään, että” -alkuista lausetta niin monta kertaa, että lopulta vastaukset tulivat aitoina, syvältä sisimmästäni, kuten ¨minä pelkään, että kuolen” tai ”minä pelkään, että en näe enää koskaan läheisiäni”. Kun olin saanut ahdistukseni siirrettyä kehostani paperille, pelko oli paljon kesympi käsiteltäväksi. Taide- ja luovuusterapioiden voima perustuukin pitkälti siihen, että niiden avulla kipeät asiat saadaan konkreettisesti ulos kehosta, jolloin niitä voidaan tarkastella ulkopuolelta, hoitavan etäisyyden päästä. Toinen esimerkki toimivasta eheyttävästä kirjoittamisesta voisi olla vaikka edellä mainitun ystäväni Silja Mäen käyttämä harjoitus, jossa omalle sairastuneelle ja leikkauksella poistettavalle ruumiinosalle kirjoitetaan jäähyväiskirje. Se auttaa tilanteen hyväksymisessä ja irti päästämisessä.

Parhaimmillaan kirjallisuusterapiaa hyödyntävä työskentely on vuoropuhelua oman tiedostamattoman kanssa. Tämän saavuttaminen vaatii niin sanottuun leikkitilaan pääsemistä. Se on tila, jossa virheettömästi kirjoittamisen paineet tai rehellistä ilmaisua estävät pidäkkeet eivät rajoita ilmaisua. Siksi on tärkeää, ettei tekstiä jäädä liikaa muovaamaan ja kaunistelemaan, vaan paperille saa virrata se, mikä on tullakseen, virheineen kaikkineen. Kaikenlainen sievistely on tässä lajissa kiellettyä.

Tarkalleen ottaen itsekseen kirjoittamista ilman terapeutin ohjausta ei voi kutsua kirjallisuusterapiaksi, vaan kyse on itsehoidollisesta kirjoittamisesta. Teoriasta viis, teho on tärkeintä. Minulle kirjoittaminen toi suuren avun ja kun sanat eivät riittäneet, maalasin ja piirsin lisäksi. Saatoin hakata kynällä paperia ja piirtää raivokkaita sykeröitä silmät suljettuina, oikein olan takaa ja tunteella. Hämmästyin kovasti, kun eteeni oli tietämättäni muotoutunut kuva syöpäkasvaimistani ja niiden satelliiteista, juuri sellaisina ja siinä asennossa, kuin ne rinnassani olivat. Luovuudella on kyky yllättää.