Siirry suoraan sisältöön

Kesänovelli: Pelastettu päivä ja muita oivalluksia

Irina Penttinen

Irina Penttinen

Paratiisia sanotaan sellaiseksi mielentilaksi, kun viimeisen toivonsa menettänyt henkilö saakin yllättäen toivomansa. Ja helvetti on toisin päin. Suvi oli jälkimmäisessä mielentilassa. Syöpävapaa elämä oli vain muutaman askeleen päässä, se häämötti jo kulman takana täytekakkuineen ja skumppalaseineen. Mutta toisin kävi. Suvi sai entistä kovemman takaiskun. Viidennen vuoden kontrollissa, jossa hänen piti saada ”terveen paperit”, laskuri yllättäen nollaantui ja lähtölaskenta ”perusterve” -tilaan alkoi alusta. Syöpä löytyi nyt vaihteeksi toisesta rinnasta ja oli laadultaan erilainen kuin ensimmäinen.  

– Kyllä ne syöpäpahikset ovat sitkeitä sissejä ja taistelevat sinnikkäästi paikasta rinnassa, ajatteli Suvi ikävää uutista sulattaessaan. Onneksi ihmisnaaralla on vain kaksi rintaa.  

Ensimmäisellä kerralla Suvi uhrasi syöpähoitoalttarille osan vasenta rintaansa. Nyt toisella kierroksella hänen piti luopua oikeasta rinnastaan ja hiuksistaan. Rinnan menettäminen ei jostain syystä pelottanut niin paljon kuin hiusten lähteminen. Kaljuus tekee sairaudesta niin näkyvän. Se vaikuttaa eräänlaiselta alustusrituaalilta: kyllä, tämä on osunut kohdallesi ja nyt sinä olet yksi heistä, kaljupäisistä ja kulmakarvattomista. Hiusten pois ajamista käytettiin kautta historian myös naisten rangaistuskeinona, ajettiinhan kaljuksi ranskalaiset naiset, jotka seurustelivat natsisotilaiden kanssa.  

Kuten syöpälääkäri etukäteen varoitti, hiukset alkoivat tippua pois noin kahden viikon kuluttua ensimmäisestä solunsalpaajatiputuksesta. Karvoja alkoi löytyä kaikkialta: mausteina ruoasta, tukuittain tyynyiltä, kirjanmerkkeinä sivujen välistä ja jopa tietokoneen näppäimistön raoista. Suvi päätti lopettaa talon vuoraamisen hiuksillaan ja pyysi miestään ajamaan loput hiuksista pois. 

Alustusrituaali suoritettiin viikonloppuna Suvin 15-vuotiaan pojan tallentaessa toimenpidettä videolle. Saatuaan tehtävänsä valmiiksi Sulo, Suvin mies, alkoi yllättäen ajaa omaa päätään. 

– Mitä ihmeessä sinä teet? huudahti Suvi.
– Olen yhdenvertaisuuden kannattaja. Kaljulla naisilla pitää olla kalju mies, irvisti Sulo.
– Ei kahta ilman kolmatta, sanoi Jesse vanhempien touhuja seuratessaan.  

– Aja iskä minunkin hiukseni pois.
– Älä viitsi. Oletko tosissasi Jesse? kysyi äiti hämmästyneenä.
– Olen varmempi kuin koskaan ennen, vastasi poika leveästi hymyillen ja iski silmää.
Hetken kuluttua kolme kaljupäistä henkilöä tutustuivat uuteen ulkomuotoonsa talon isosta peilistä. Suvia itketti ja nauratti. 

– Mehän näytämme vastakuoriutuneilta ja tunnusmerkittömiltä skineiltä, sellaiselta pehmoversiolta ilman kovuutta silmissä, totesi Suvi nauraen.
– Meidän versiossamme kovuus on sisäänrakennettua, kommentoi poika. 

Heti ensimmäisenä yönä kävi ilmi, että nukkuminen juuri kaljuksi ajelulla päällä ei ole kovin mukavaa. Sänki tarttui tyynyyn ja tyynyliina kietoutui päähän. Irtonaiset tukkapiikit pistelivät ja kutittivat ihoa. Suvi alkoi jo pohtia, pitäisikö laittaa mies kynimään jäljellä olevat karvat hiljalleen pois vai lähtisivätkö ne paremmin vaatetarrarullalla. Vaihe ei kuitenkaan kestänyt kauan, kiitos sytostaattien.  

Vanhan sanonnan mukaan siitä puhe mistä puute. Hiuspuute sai Suvin hiuksiin liittyvän havaintokyvyn terästymään. Ennen hän ei ollut kiinnittänyt juurikaan huomiota ihmisten hiuksiin, saati ripsiin ja kulmakarvoihin, mutta nyt hän osasi kuvailla seikkaperäisesti kenen tahansa tapaamansa ihmisen tai TV-julkkiksen kulmakarvat. Hän oli myös aika haka bongaamaan ihmisvilinästä peruukit tai potentiaaliset pipojen tai huivien peittämät kaljut. Suville oli tullut myös uusi harrastus. Kun hän katsoi televisiota tai luki lehtiä, poisti hän mielessään kaikilta naisilta hiukset ja kuvitteli, miltä he näyttäisivät kaljuina. Ja hyviltä he näyttäisivät. Myös Facebook-ryhmän kaljupääsiskot vaikuttivat nyt Suvin silmissä paljon kauniimmilta kuin ”ennen”-kuvissaan. Varmaan sytostaattien aiheuttamaa aivopesua, naureskeli Suvi itselleen.  

Kesä oli sinä vuonna epäsuomalaisen lämmin ja aurinkoinen. Kesämökit täyttyivät lomailijoista ja kauppahyllyt tyhjentyivät tuulettimista. Kotiväen sänkipäät alkoivat tuntua jo arkisilta, mutta oman kuvajaisensa näkeminen peilistä säikäytti Suvin vielä joka kerta. Kalju pää loisti auringossa kuin mikäkin biljardipallo. Peruukin käyttö tässä helteessä tuntuisi pään verhoamiselta muovipussilla, joten Suvi päätti pärjätä pelkillä päähineillä ja huiveilla. 

Aika kului sytostaattien määräämissä kolmen viikon sykleissä: ensimmäisenä viikkona kärsittiin, toisena viikkona palauduttiin kärsimyksistä ja kolmantena viikkona kerättiin voimia seuraavan viikon kärsimyksiin. Päivät hiipivät uuvuttavan hitaasti, mutta aika lensi käsittämättömän nopeasti.  

Meni joitakin viikkoja ennen kuin koitti hetki, jolloin Suvi oli valmis menemään ulos pää paljaana kohtaamaan ulkopuolisten katseet ja sanattomat kysymykset. Ulosmarssi tuntui alussa hyvin jännittävältä. Oli sellainen olo, että kaikki tuijottivat häntä. Hän kävi miehensä ja poikansa kanssa eri kaupoissa ja jokaisesta liikkeestä poistuessaan Suvin olo oli entistä varmempi. Suvi sai todeta kerta toisensa jälkeen, että hänen tukattomuutensa ei oikeasti kiinnostanut ketään. Tärkeintä oli se, että omat ihanat miehet tsemppasivat vieressä. Kaikki suuret voitot alkavat pienestä askeleesta – rohkeudesta hyväksyä itsensä. 

Suvin mieleen jäi erityisesti yksi kauppareissu. Kuten tavallisesti hän hyppäsi ulos autosta ostoskeskuksen parkkipaikalla, kun viereen pysähtyi tuntematon maahanmuuttajataustainen mies pienellä Peugeotillaan. Hän avasi ikkunan ja aloitti suomeksi:
– Anteeksi, että mä sanon sulle, mutta mulle tuli todella hyvä mieli kun näin sut. You made my day. Mä katsoin sun tukkaa ja sä näytät tosi hyvältä.
– Arvaas vaan, olisinko tällä tukkakuosilla, jos minulla olisi asiaan vaikuttamista?! tokaisi Suvi suorasukaiseen tapaansa.
– Mä arvasin, jatkoi mies vähän hämillään. 

 – Ja siksi mä olen niin pahoillani, että mä sanon mitään. Mutta sä olet vaan niin kaunis kaljuna. Sä muistutat ihan Sinead O’Connoria ja mä olen suuri Sinead-fani. Mikä sairaus sulla sitten ikinä onkaan, sä tulet niin voittamaan sen. God bless you! sanoi mies, hymyili ja kaasutti tiehensä. Suvinkin päivä oli siinä pelastettu. Kohtaamisesta jäi mukava fiilis.
– Harvoin sitä kukaan kaljuun huomiota suuresti kiinnittää, saati sitten että avaa suunsa ja hehkuttaa täysin meikitöntä kauppareissulla olevaa ”syöpäläistä” noin kauniilla sanoilla, fiilisteli iloisesti Suvi. 

Elämä syöpineen, kaikkineen on opettanut Suville, että paratiisin ja helvetin rajat ovat liikkuvia, mutta ne kulkevat aina lävitsemme. On tärkeä oppia hyväksymään asiat, vaikka ne olisivatkin tuskallisia. Suolan makua ei voi selittää sellaiselle, joka on maistanut vain sokeria. 

Kevätnovelli: Miksi minä?