Syksynovelli: Yhä elämässä kiinni, sittenkin
Pihla inhosi syksyä. Hänestä tuntui aina, että syksyn pimeys painaa ikkunalasit rikki, valuu huoneeseen ja että hän hukkuu siihen kuin musteeseen. Hän vilkaisi kelloa. Heikki oli tulossa hakemaan hänet sairaalaan. Pihla yritti nousta ylös sängystä. Kuvotti ja etoi enemmän kuin tavallisesti. Päässä pyöri ajatus: Kauanko tätä vielä kestää? Uuvuttavaa kissa ja hiiri -leikkiä on jatkunut jo kahdeksan vuotta. Ensin tuli rintasyöpä. Sitten munasarjoista löytyi metastaaseja. Ja nyt etäpesäkkeitä havaittiin aivoista.
Kaikki sanovat, että hän on vahva. Voihan sitä esittää vahvaa, mutta kun joudut taas pimeään huoneeseen mustan kissan kanssa, olet yksin ja täriset pelosta. Ja pelolla on suuret silmät. Aivot maalavat piruja seinille ja lisäävät puuttuvia osia. Ajatukset rynnivät kuin ravihevoset. Ensimmäisenä kiitää ”oliko tämä sitten tässä?” ja viimeisenä laahaa ”kyllä minä vielä selviydyn”.
Kaikki sanovat, että hän on vahva. Ainakin hän on yrittänyt esittää sellaista. On pakko. Läheisten takia. Sairaus ravistelee heitäkin säälimättömästi. Pihla ei halunnut kuormittaa kotiväkeään murheillaan, joten hän pyrki tekemään sairaudesta mahdollisimman huomaamattoman heille. Sytostaattihoitojen aikana hän yritti ottaa pahoinvointilääkkeitä siten, että halailut valkoisen posliiniystävänsä kanssa osuisivat aamupäivälle. Siten illalla, kun mies ja tytär olivat kotona, hän olisi jo ”normaali”.
Hän muistaa vieläkin, kun sydän särkyneenä seurasi heidän pikku Hennansa lempipuuhaa – lääkärileikkiä, jossa pikkutyttö paransi nukkepotilaitaan taikasauvallaan. Henna on kasvanut jo teiniksi, mutta edelleen haluaa olla lääkäri isona. Pihla muistaa myös kyynelehtivän Heikin kasvot kun mies kuuli ensimmäisen kerran vaimonsa diagnoosista. Koskaan aikaisemmin heidän yhteisen taipaleensa aikana hän ei ollut nähnyt miehensä itkevän.
Pihla kuuli ulko-oven kolahduksen. Heikki tuli töistä.
– Nyt on ryhdistyttävä, Pihla käski itselleen, – ylös nyt!
Helpompi sanoa kuin tehdä. Ensimmäisen kerran koko pitkän syöpähoitohistoriansa aikana Pihla ei pystynyt nousemaan ylös sängystä.
***
Heikki piti itseään onnekkaana miehenä, sillä hän veti pisimmän korren. Korren nimi oli Pihla. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. He tutustuivat yliopistossa. Hän opiskeli taloutta, Pihla lakia. Heikki teki neljä kuukautta valloitustyötä ja se tuotti tulosta. Kolme miestä kosiskeli Pihlaa, mutta Pihla valitsi hänet. Hän piti vaimoaan kuin kukkaa kämmenellä ja parisuhde kukoisti ja hedelmöi.
Vanhan sanonnan mukaan jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Pihla ei pelkästään pysynyt Heikin takana, vaan työnsi miehensä kohti menestystä ja rakettimaista uraa. Kun Henna syntyi, Pihla jäi pitkäksi ajaksi kotiin. Pihla rakensi pesää. Hän teki sitä aina, jopa lomamatkoilla hotellihuoneessa: asetteli kuppeja, lautasliinoja ja loi mukavuutta. Synnynnäinen kodin hengetär. Pihlalla oli paljon hyveitä, mutta yksi sietämätön piirre: Jos asiat olivat huonosti, hän osasi huonontaa tilannetta entisestään. Hänen kanssa on hyvä olla, kun kaikki on hyvin.
Heikki avasi ulko-oven. Kotona oli hiljaista. Näytti siltä, että Pihla ei ollut vielä valmis. Heikki meni suoraan makuuhuoneeseen. Pihla makasi yhä sängyssä.
– Eikö meidän pitänyt mennä sairaalaan? kysyi Heikki tuohtuneena.
– En jaksa, en pysty nousemaan ylös. Pyörryttää ja kuvottaa.
– Etkö voinut edes soittaa tai laittaa viestiä? Tulin siis turhaan. Töissä on muutenkin hirveä kiire ja lisäksi jouduin tämän sairaalakeikan takia perumaan tärkeän palaverin. Olisit joskus ajatellut muita kuin itseäsi. Olen niin täynnä tätä kaikkea!
– Anteeksi, muttei minunkaan ole kiva olla tässä tilassa. Voin tosi huonosti.
Eivätkö nämä huonot voinnit lopu ikinä, välähti Heikin mielessä. Yhtäkkiä hän tunsi kun raivo alkoi pursua hänestä. Kylmä, kaiken valtaava raivo.
– Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Milloin vihdoinkin kuolet? Haluan aloittaa uuden elämän, lausui mies ja katsoi vaimoaan tyhjin pakastekalan silmin. Ne eivät ilmaisseet mitään.
***
Kotiuduttuaan sairaalasta Pihla iloitsi, että hoito on tepsinyt ja ennusteet ovat parantuneet. Hymy palasi taas hänen kasvoilleen. Hän pystyi jälleen nauttimaan aamukahvista, tutuista ikkunoista avautuvista maisemista ja tyttärensä joka-aamuisista halauksista. Pihla yritti olla ajattelematta ikäviä asioita, mutta miehen lausumat sanat palautuivat hänen mieleensä kerta toisensa jälkeen. Mieskään ei ollut enää entisellään. Välillä hän oli itse huomavaisuus, välillä taas kihisi kuin äkäinen ampiainen. Ikinä ei voinut tietää, millä tuulella mies sattuu olemaan illalla. Iltaisin Heikki tykkäsi kertoa yksityiskohtaisesti uudesta tuttavuudestaan hienotunteisen naisen kanssa. Nainen tunsi suurta myötätuntoa Heikin uhrausta kohtaan, jonka hän tekee asuessaan syöpää sairastavan vaimonsa kanssa.
Usein kellon lähestyessä Heikin kotiintuloaikaa Pihla alkoi saamaan paniikkihäiriöitä. Hänen oli vaikeaa hengittää, ikään kuin joku olisi puristamassa hänen kurkkuaan ruuvipenkillä. Pihlasta alkoi tuntua, että mies yrittää järjestelmällisesti ajaa hänet itsemurhaan. Pihla ei nähnyt ulospääsyä tilanteesta. Avioero? Millä hän eläisi? Hän on ollut niin pitkään pois työelämästä. Hän ei osaa enää mitään. Ja kuka ylipäänsä huolisi tällaista vajavaista naista! Tytärkin rakasti isäänsä. Myös sukulaisten ja tuttavien mielestä Pihlalla oli rakastava ihanneperhe. He ihailivat ääneen, kuinka vaikeudet saivat puolisot puhaltamaan yhteen hiileen. He siis onnistuivat puhaltamaan kokoon kunnon kulissit.
Ristiriidat eivät yleensä ratkea ajan myötä vaan syvenevät. Pihla vajosi yhä syvemmälle masennuksen suohon. Kaiken kattava välinpitämättömyys kietoi hänet pauloihinsa kuin hämähäkinverkko. Mikään ei kiinnostunut, mitään ei jaksanut tehdä, ei syödä, ei ajatella eikä elää. Hän oli muuttunut aaveeksi, joka näkee kaiken muttei osallistu mihinkään. Päivät laahasivat toinen toisensa jälkeen epämääräisessä sumussa. Hän sääli ja inhosi itseään.
****
Talossa ja mielessä vallitsevan kaaoksen keskellä Pihla ei heti huomannut, että Henna alkoi lintsata koulusta.
– Miksi et ole koulussa?
– Ei kuulu sulle.
– Kyllä se minulle kuuluu, olenhan äitisi ja huolessani sinusta.
– Mulla ei oo ollut mutsia kohta kahdeksaan vuoteen. Miten se alko nyt sua kiinnostaa? Jätä mut rauhaan!
– Rauhaanko? Haluatko sinäkin, että vihdoin kuolisin ja pääsisit nauttimaan omasta vapaasta elämästäsi?
– Mutsi älä viitsi!! Mä ainoastaan toivon, että paranet. Muuta en toivo. Mä haluan, että mulla olis tavallinen äiti, joka ei koko ajan vaan sairasta. Sä oot kuin haamu. Et huomaa mitään, mitä sun ympärillä tapahtuu. Mä en kestä nähdä kuinka hiivut pois pala palalta. Se sattuu. Se masentaa. Välillä mä haluisin poistua tästä maailmasta sun kanssa, sanoi teini hiljaa ja katsoi äitiään kuin salaliittolainen.
Tyttären sanat löivät sähköiskun voimalla Pihlan lävitse. Luoja! Mitä olen tekemässä? Voin menettää tyttäreni! Ihminen ei saa olla pitkään sairas. Täytyy joko kuolla tai toipua. Kun ihminen sairastaa harvoin, häntä kohtaan tunnetaan myötätuntoa, mutta kun sairastaminen pitkittyy, se rasittaa ja pelottaa muita. Myötätunnosta ei jää jälkeäkään. Pihla päätti pysyä piruttaan elossa. Kuten vanha juutalainen sanonta kuuluu: pitää elää ainakin uteliaisuudesta. Hän päätti myös hakea ulkopuolista ammattiapua, vaikka vahvana naisena oli aina luottanut omiin selviytymiskykyihinsä eikä oikein uskonut psykoterapiaan. Vahvuutemme tekee meistä usein heikon.
Usein kohdatessamme vastoinkäymisen aivomme onkivat auliisti muististamme kaikki ne tapaukset, jolloin meillä on mennyt huonosti. Ja lopulta alkaa näyttää siltä, että koko elämämme koostuu pelkistä epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä. Silloin on tärkeä osata kelata vyyhdin toiseen suuntaan ja avata ikäviä solmuja. Keskustelujen myötä kaikki se paha, joka oli kasaantunut Pihlaan vuosien varrella ja puristunut jousena kokoon, alkoi tihkua pois. Hitaasti ja huomaamatta.
Lopulta hyvä jäi jäljelle. Pihla alkoi katsoa maailmaa uudella tavalla. Tuli uusia voimia. Pihla tajusi, että hän pystyy asumaan yksin, jos niin haluaisi. Myös taloudelliset asiat olisivat ratkaistavissa. Ja kaikki muukin. Kaikesta löytyy ulospääsy, on vain löydettävä oikea avain lukittuun oveen ja astuttava kohti valoa.
Syksy, pimeys ja ahdistus.
Suljin sydämeni, aistini, mieleni.
Ajattelin siten olevani turvassa
En mitään tuntevana haamuna.
Kuolin kuin luonto syksyllä,
jotta heräisin uudestaan keväällä.
Puhdistuneena,
kaikesta pahasta riisuutuneena.
Loisteliaana.
Irina Penttisen novellisarja:
Kesänovelli: Pelastettu päivä ja muita oivalluksia